Mittarissa 5479 askelta

Tänään on erityinen päivä, sillä Askelmittari-blogi täyttää viisitoista vuotta. Perustin blogin vapunpäivänä vuonna 2011, minkä jälkeen olen julkaissut 5479 päivän aikana yhteensä 1230 kirjoitusta.

Blogin tyyli on ajan myötä hieman muuttunut, mutta ensimmäisessä kirjoituksessani mainitut tavoitteet ovat pääosin pitäneet paikkansa. Ulkoasun osalta muutoksia olisi voinut olla enemmänkin, mutta asiaan liittyvien teknisten hankaluuksien vuoksi ne ovat jääneet tekemättä.

Alussa julkaisuni taisivat olla aika kuivakoita, koska en yleensä liittänyt niihin edes kuvia. Visuaalinen anti on onneksi vuosien myötä parantunut, ja nykyään kuvia on muutenkin paljon.

Yhdenlainen tyylimuutos on myös se, että jos blogi alunperin olikin henkilökohtainen kanavani, viime vuosina myös vaimoni merkitys sisällön tuottamisessa on kasvanut.

Vaimo paitsi esiintyy useissa kuvissa myös kuvaa itse, ja moni kirjoituksissa ja videoissa näkyvä kuva onkin rouvan ottama. Tekstit ja muun sisällön sentään tuotan itse, mutta ehkä Askelmittari-blogi on nykyisin jossain määrin myös meidän yhteinen hiekkalaatikkomme.

Blogini elämänkaareen sisältyy kaksi asiaa, jotka ovat suuresti vaikuttaneet julkaisuiden sisältöön. Ensimmäinen tapahtui vajaat kymmenen vuotta sitten, kun hankin ensimmäisen droonini. Ilmakuvaus vei minut mukanaan, ja johti myöhemmin siihen, että aloin kuvata videomateriaalia myös muilla laitteilla.

Toinen iso juttu oli muutaman vuoden takainen retkeilyauton hankinta, joka merkittävästi muutti retkeilyharrastuksemme luonnetta. Usean päivän vaellukset - joita nykyään hieman kaipaan - jäivät pois, mutta eri mittaisia päiväretkiä tehdään sitäkin enemmän. Toisaalta kun ikää alkaa kertyä, homma on ehkä mielekkäämpää näin, ja caravan-aiheiset jutut kyllä sointuvat yhteen retkeilyn kanssa.

Retkiin liittyvää oheismateriaalia on runsaasti, ja erityisen tyytyväinen olen blogini karttanäkymään, jonka kautta tiettyyn paikkaan liittyvät tekstit, kuvat ja videot ovat helposti löydettävissä. Karttasivun ensimmäisen version tuottaminen tosin oli kymmenen vuoden bloggaamisen jälkeen vähän puuduttavaa.

Videoiden editointi kuitenkin vaatii työtä, mikä käytännössä on johtanut siihen, että en ole enää aikoihin tuottanut omaa musiikkia. Aika ei riitä kaikkeen, mutta toisaalta kyseessähän on vain harrastus. Olenkin sittemmin alkanut videoissani hyödyntää YouTube Audio Libraryn tarjontaa, vaikka aluksi välttelin sitä.

Blogissani on nykyään paljon päiväretkiin liittyviä julkaisuja. En yleensä kovin tarkkaan tekstissä kuvaile reittien sisältöä, koska parhaiten asia välittyy videolta, jollainen myöhemmin tulee tarjolle. Toisaalta yritän myös vältellä sitä, että blogini toimisi vain retkikertomusten hakemistona.

Toisin kuin YouTube-videot yleensä, omat videoni ovat tarkoituksella "äänettömiä", koska niihin liittyvä kerronta löytyy blogistani. Ja muutenkin ajattelen niin, että minun on turha höpöttää videoilla yhtään mitään, koska netti on täynnä sellaisia videoita, joissa jo selitetään kaikki asiat. Itse keskityn välittämään maisemia ja tunnelmia, vaikka kovin suuria katsojamääriä videoni eivät olekaan saavuttaneet.

Viisitoista vuotta on kuitenkin blogille pitkä aika, ja motivaation ylläpitäminen edellyttää, että keksin silloin tällöin uusia juttuja. Viimeisin villitykseni - jonka tosin ideoivat minulle läheiset ihmiset - on se, että tekstimuotoisen viestin sijaan lisään retkikohteiden vieraskirjoihin tällaisia Askelmittari-tarroja. Joko olet löytänyt sellaisen?

Viidessätoista vuodessa ihminenkin vanhenee paljon. En enää ajattele kaikista asioista samalla tavalla kuin blogin alkumetreillä, ja fyysiset rajoitteetkin tuntuvat nykyään konkreettisemmilta kuin vuonna 2011.

Juoksu ei enää kulje (en koskaan taida yltää kuuhun asti), iltaisin sattuu niskaan, aamuisin selkään ja käsien niveliin kaiken aikaa. Sauna on ainoa paikka, jossa ei koske mihinkään, mutta ei sielläkään voi kaiken aikaa olla.

Ja muista Luojaasi nuoruudessasi,
ennenkuin pahat päivät tulevat
ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova:
"Nämä eivät minua miellytä" (Saarn. 12:1)

Mainittakoon vielä, että kaikki tässä jutussa olevat kuvat ovat vuodelta 2011; ennen pahoja päiviä siis.

Kuin Forrest Gump

Kesäkuu 2024 jäi mieleen lukuisista hienoista päivistään. Juhannuksen tienoilla päivän pituus kuitenkin alkaa lyhentyä, mikä aina hermostuttaa minua. Ehkä otan asian liian henkilökohtaisesti.

Pian juhannuksen jälkeen minulle tuli menoa itäiseen Suomeen. Pitääkseni elämän yksinkertaisena pakkasin autoon myös työläppärin ja suuntasin kohti Koli Campingia, jonka olin jo aiemmin havainnut mainioksi paikaksi tehdä etätöitä.

Vaimo ei oikein tykkää näistä minun yksinreissuistani. Siksi puhunkin mieluummin työmatkoista, koska ne on helpompi hyväksyttää rouvalla. Ja onhan se totta, että jos me molemmat tekisimme töitä pienessä retkeilyautossa, ergonomia ainakin kärsisi.

Olin etukäteen hiukan huolissani siitä, kuinka paljon lomailijoita Merilänrannassa mahtaisi kesälomakauden aikana olla. Huoli osoittautui turhaksi, sillä löysin paikalle saavuttani hyvän ja rauhallisen sähköpaikan melko läheltä rantaa.

Taaempana tilaa olisi ollut vielä lisää. Paikkojen kokonaismäärää on vaikea hahmottaa, koska sähkötolpat ovat metsässä sekaisin sähköttömien paikkojen kanssa.

Tasaisella mäntykankaalla auto on periaatteessa helppo saada vaateriin, mutta pieni vatupassi on silti matkailuautossa kätevä. Jos patologinen perfektionismi on tavannut vaivata telttapaikkaa valittaessa, se helposti nostaa päätään myös retkeilyautolla liikuttaessa.

Käytettävissä olisi ollut myös Kolikeskuksen leirintäalue, joka sekin on työskentelyä ajatellen kelpo paikka, mutta toki rannan läheisyys on kesäpäivänä plussaa. Molemmissa on hyvä nettiyhteys, ainakin DNA-mokkulalla.

Tällä kertaa onnistuin asemoimaan Reiskan niin, että tuulilasin läpi näkee suoraan Pieliselle.

Valinnassa oli hyvät ja huonot puolensa. Näkymä tietysti on mainio, mutta toisaalta rannalla kirmaavat ihmiset (sivupersoona: ihanat naiset rannalla) vetävät helposti huomion puoleensa, ja helteisenä päivänä houkutus juosta itsekin järveen on suuri.

Kiersin ongelmaa jakamalla työtehtäväni pieniin osiin. Jos tarkoitukseni oli esimerkiksi ohjelmoida joku uusi toiminto, menin ensin rannalle miettimään, miten sen toteuttaisin. 

Päästyäni itseni kanssa yhteisymmärrykseen asiaan liittyvistä yksityiskohdista hilppasin takaisin autolle ja kirjoitin koodin valmiiksi. Sitten palasin taas rannalle, työnsin varpaani hiekkaan ja aloin pohtia seuraavaa ongelmaa. Metodia ei ehkä voi soveltaa kaikenlaisiin työtehtäviin, mutta ohjelmointihommissa se toimii hyvin.

Olen ennenkin huomannut, että tietokoneen vierestä kannattaa aika ajoin poistua, sillä se tuottaa päähän tuoreita ideoita. Konttorilla työskennellessä kuvittelin pitkään, että kahviautomaatti toimii jonkinlaisena ajatusmuusana, mutta sen viereen kävelyllä lienee sittenkin ollut suurempi merkitys.

Tällaiset etätyöpäivät eivät oikein mahdollista järkevää retkeilyä, mutta juoksemisen suhteen rajoitteita ei onneksi ole. Tällä kertaa lähdin töiden jälkeen koluamaan Hattusaaren suuntaan meneviä latupohjia (tai siltä ne näyttivät). Juoksen niin kuin Forrest Gump, luokse peltojen ja metsien (Retropop).

Yleensä juoksen enimmillään tunnin lenkkejä, jotka eivät edellytä erityistä valmistautumista. Vaikka aurinko porotti ja lämmintä oli liki +30 C, en siten ottanut mukaani juomapulloa, ja se meinasi nyt kostautua.

Latupohjat olivat paikoin muhkuraisia, mikä hidasti etenemistä. Kun maastokin oli vierasta, taisin myös juosta tarpeettoman kauas, sillä loppumatkasta nestehukka alkoi vaivata.

Onneksi mukanani oli kännykkä, joten osasin sentään palata autolle suorinta mahdollista reittiä, ja nautittuani pikaisesti juomaa laahustin samantien Pieliseen.

Nämä ovat kesän parhaita hetkiä. Valitettavasti julkaisurytmini ei suosi ajantasaista kerrontaa, ja tuntuu vähän hölmöltä kirjoittaa näitä juttuja puolen vuoden viiveellä.

Seuraavat helteet ovat vielä kaukana, mutta ajatus karkailee jo siihen suuntaan. Koli Campingissä kai tehtiin syksyn aikana pientä remonttia, joten on mielenkiintoista nähdä, miltä siellä ensi kesänä näyttää.

Linkki videoon

Valoa kohti

Heinäkuussa 2022 Keski-Euroopassa oli monin paikoin kesäisen lämmintä, mutta Suomeen asti lämpö ei jaksanut nousta. Itäiseen osaan maata oli myös luvassa yli 60 millin sademääriä, mikä ei ole lähelläkään Suomen ennätystä, mutta tuotti haasteita lomasuunnitteluun. 

Iltapäivälehdessä psykologi lohdutti lomalaisia: "Kannattaa hakea tilanteesta mahdollisuuksia. Sadepäivänä voi laittaa elokuvan pyörimään tai lukea kirjaa..."

Heinäkuisen loman alkupäivinä näytti todellakin siltä, että sohva on ainoa järkevä paikka viettää aikaa, joten jäimme odottamaan säätilan paranemista. Muutaman päivän jälkeen hermostuneisuus oli kuitenkin sitä luokkaa, että hyppäsimme autoon ja lähdimme ajamaan kohti Hossaa, joka sillä hetkellä näytti parhaalta vaihtoehdolta.

Hossassa olikin poutaista ja lämmintä, jopa aurinkoista. Perille päästyämme majoituimme Hossan Lomakeskukseen, jonka tarjoamat huoneistot olivat meille uusi juttu. 

Ilmeisesti ranskalaisessa omistuksessa oleva lomakeskus palvelee talvisin lähinnä ulkomaisia viikkomatkaajia, mutta kesällä lyhyemmätkin varaukset onnistuvat. Viitisen vuotta vanhat huoneistot olivat aiemmin hieman tyyriitä, mutta nyt majoitushinta oli jokseenkin kohtuullinen (110 € per 2hh/yö). Omistuspohjan vuoksi suomenkielistä palvelua ei tosin välttämättä ole tarjolla.

En ymmärrä rakentamisesta paljoakaan, mutta talojen design näytti omaan silmääni erikoiselta. Eikö toisiinsa kiinni rakennettujen huoneistojen katon taitteeseen kerry talvella hirmuisesti lunta? Muiden kuin oman kotini lumikuormasta huolehtiminen heinäkuussa on toki parasta mitä tiedän.

Edellisen lomajakson alussa tuumailin, että minun pitäisi jotenkin helliä jalkojani. Yritin tuolloin poistaa takareisissä olevaa kireyttä pitämällä silloin tällöin 2 - 3 päivän juoksutaukoja, mutta niistä ei ollut merkittävää apua. Jalat kyllä tykkäsivät levosta, mutta aina kun jatkoin juoksemista, kireys palasi takaisin.

Loman jälkeen päätin kokeilla täysin vastakkaista metodia: juoksin muutaman viikon ajan joka päivä, tosin hiukan lyhyempää matkaa kuin tavallisesti.

Tiiviimpi harjoittelu tuntui yllättäen lievittävän ongelmaa, mutta se saattoi olla vain harhaa. Ihan ilmaistakaan hoito ei ollut, koska toinen nilkka alkoi lisääntyneen rasituksen myötä oireilla.

Hossassa kokeilua oli silti hyvä jatkaa. Harjumainen maasto on paitsi kaunista katsella myös miellyttävää juosta, ja polut eivät ihan heti lopu kesken.  

Vaimo on sittemmin alkanut vihjailla, että juoksupaitaani on kertynyt melko tuhti setämiehen aromi. Itseäni se ei haittaa, mutta saattaisi herättää pahennusta esimerkiksi vihreiden puoluekokouksen lähistöllä. Täytynee jossain vaiheessa kokeilla pestä paita vaikkapa wc-istuimen pesuaineella.

Pari sanaa häivejuoksemisesta

Olen hiukan huolestuneena seurannut koronarajoituksiin liittyvää keskustelua.  Erityisesti minua mietityttävät mahdolliseen ulkonaliikkumiskieltoon liittyvät asiat, joista on viime aikoina puhuttu.

Kuten olen aiemmin maininnut, koronan vaikutus omaan elämääni on ollut vähäinen, ja siltäkin osin pelkästään positiivinen.  Selvää kuitenkin on, että epidemiasta pitäisi jotenkin päästä eroon.

Asian kanssa on nyt tuherrettu vuosi, mutta virus pyörii edelleen nurkissa.  Käytetyt keinot ovat siis olleet vääriä. 

En ole virologian asiantuntija, mutta maalaisjärjellä ajatellen ainakin seuraavia temppuja kannattaisi ehkä kokeilla:

1. Maahan tulevan henkilöliikenteen minimointi
2. Maskipakko julkisissa tiloissa

On turha keksiä kaupunkeihin uusia rajoituksia, jos tuoreita taudinkantajia lappaa maahan kaiken aikaa lisää.  

Maski ei tuo täydellistä suojaa, mutta jos kaikilla - tai edes suurimmalla osalla - on sellainen, vaikutuksen voisi kuvitella olevan merkittävä.  Maskeista eivät kaikki tykkää (en itsekään), mutta ainakin sellaisen käyttöä olisi helppo valvoa, enkä näe vaatimusta minään ihmisoikeusloukkauksena. 

Ulkonaliikkumiskielto on sen sijaan aivan toinen juttu.  Jos on lukenut tätä blogia aiemmin, ymmärtää varmasti, ettei sellainen ole minulle mikään vaihtoehto.

On epäselvää, millaisesta liikkumiskiellosta lopulta olisi kyse, mutta kielto tuskin koskisi koko maata, tai ainakaan kaikkia alueita.  Nykyisen hallituskauden aikana olen kuitenkin oppinut, että poliittisten päättäjien typeryyttä ei ole mahdollista yliarvioida.

Koska juoksemisesta saattaisi ulkonaliikkumiskiellon aikana tulla sanomista, minun täytyy muuttaa käytäntöjäni. Niinpä olen laatinut itselleni suunnitelman, jota alan noudattaa, jos ulkonaliikkumiskielto iskee omaan ympäristööni.

Ensinnäkään enää ei voi juosta päivänvalossa, joten lenkille täytyy lähteä illan pimeydessä tai varhain aamulla.  Vaatetuksen päävärin ollessa musta minulla on ollut tapana pukea juoksutakin päälle heijastinliivi, mutta selvää on, että sitä ei voi nyt käyttää.  Ehkä teippaan myös vaatteissa olevat pienemmät heijastimet piiloon.

Juoksureittiäkin on syytä säätää.  Katujen varsilla menevät kävelytiet eivät ole poikkeusoloissa turvallisia, joten niiden sijaan kannattaa suosia metsäisempiä väyliä.  Katuosuuksia ei silti voine täysin välttää, joten ne täytyy juosta kovaa.  Se on vain hyvä asia, koska intervalliharjoittelu on tehokasta, ja on omalta osaltani jäänyt harmillisen vähäiseksi.

Huolellisesta suunnittelusta huolimatta kannattaa silti varautua vastoinkäymisiin.  On esimerkiksi mahdollista, että maija tulee vastaan pyörätiellä, vaikka reitti kulkisi vähän syrjemmässäkin.  Tällöin on tärkeää, että vaatetus mahdollistaa nopeat väistöliikkeet ja syvässä hangessa juoksemisen.  Kovin paksuja ja polvista tiukkoja talvihousuja ei siis voi käyttää.

Musiikin kuuntelukaan ei taida nyt juostessa onnistua.  Itsestään selvää on myös se, ettei suoritusta kannata ladata mihinkään nettipalveluun.  Ehkä tässä vaiheessa kirjaan tiedot vain paperille ja siirrän ne nettiin sitten, kun kohu on laantunut.

Mikäli ulkonaliikkumiskielto on väljempi ja sallii esimerkiksi kaupassa käymisen, tilanne on olennaisesti helpompi.  Silloin riittää, kun lenkille ottaa mukaan pari ylimääräistä tavaraa: Prisman muovikassin ja pussillisen jauhelihamaustetta.

Muovikassia tarvitaan, jotta voi antaa ymmärtää olevansa menossa kauppaan.  Kysyttäessä muovikassi toimii myös maskina.  Jauhelihamausteen avulla taas voi osoittaa käyneensä kaupassa, jos jää partion kynsiin paluumatkalla.  

Uskoisin, että tästäkin kyllä selvitään.

2112

Olen maaliskuusta 2012 lähtien käyttänyt Suunto Ambit -kelloani Movescount-verkkopalvelun kanssa.  Lokakuun alkupäiviin mennessä tililleni oli tallentunut yhteensä 2112 movea eli liikuntasuoritusta, lähinnä juoksemiseen, hiihtämiseen ja retkeilyyn liittyen.  

Suoritus on tosin tässä yhteydessä huono sana, koska juuri suorittamisen tunnetta haluaisin liikkuessa välttää.  Harjoitus olisi parempi, vaikka ainakin juokseminen kyllä sujuu jo harjoittelemattakin.

Jo parin vuoden ajan on ollut tiedossa, että Suunto on siirtämässä digitaalisia palveluitaan kännykkäpohjaiseen Suunto-sovellukseen.  Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Ambitilla tehtyjä mittauksia ei voi kohta enää siirtää Movescount-palveluun.

Suunnolta tulleen ilmoituksen perusteella tuo hetki näyttää koittaneen nyt.  

Pakon sanelemana asensin puhelimeeni Suunto-sovelluksen, johon kaikki 2112 moveani ensimmäisen käyttökerran yhteydessä siirtyisivät, tai näin ainakin luvattiin.

Suunto-sovelluksen käyttöönotto oli helppoa, mutta harjoitusten siirto aiheutti pientä hämmennystä.  Kun siirto Movescountista alkoi, järjestelmä ilmoitti siirtävänsä Suunto-sovellukseen 21 movea.

Siis miten niin 21?  Eikö tarkoitus ollut siirtää kaikki 2112 movea?

Ohjeita tavattuani kävi ilmi, että operaatio voi joskus kestää pidempään, ehkä useita päiviäkin.  Käyttäjää informoidaan sähköpostilla, kun homma on valmis. 

Ok, tämä selvä.  Kyllähän dataa voi olla jonkun verran, koska jokainen move sisältää esimerkiksi suoritukseen liittyvät GPS-paikkatiedot, ja joskus syketiedotkin.  Ja eipä asialla oikeasti ole kiire.

Mutta täytyykö nyt hankkia myös uusi kello?  Ambitia ei voi liittää suoraan kännykkään, eikä siinä ei ole Bluetoothia tai muita nykyajan hienouksia.  Tähän asti data on siirtynyt Movescount-palveluun tietokoneeseen kytkettävää kaapelia ja MovesLink-ohjelmaa käyttäen.

Näyttää kuitenkin siltä, että uusi SuuntoLink-sovellus ratkaisee pulman.  Sen avulla harjoitustiedot voi lähettää Suunto-sovellukseen myös vanhemmista Ambit 1/2 -kelloista, mikä ei alunperin liene ollut itsestään selvää.

Tämä on hyvä asia, koska oma Ambit-kelloni toimii edelleen ongelmitta, eikä akkukaan ole kahdeksan vuoden aikana merkittävästi heikentynyt.  Vain datakaapelin olen kerran joutunut uusimaan.

Uudesta Suunto-kellosta saisi nyt 30 %:n alennuksen, mikä silti houkuttaa hieman.  Itseäni saattaisi kiinnostaa Wear OS -pohjainen Suunto 7, joka sisältää myös älykelloille tyypillisiä ominaisuuksia.  

Älykellosta olisi se hyöty, että sitä voisi liikkuessa käyttää myös musiikkisoittimena bluetooth-kuulokkeiden kanssa.  Tähän asti taskussa on aina ollut mp3-soitin, mutta sen näyttökin on jo rikki, kun joskus mäessä kaatuessani istuin sen päälle.

Pitäisikö tarjoukseen tarttua?  Jos sen haluaa hyödyntää, ostotoive täytyy rekisteröidä Suunnon nettisivujen kautta, minkä jälkeen sähköpostiin lähetetään kertaluonteinen koodi, jolla kellon voi ostaa nettikaupasta alennettuun hintaan.

Koodin saamiseen voi kuitenkin mennä viikkokausia, sanottiin.  Siis viikkoja, häh?!  Aika paljon lasketaan asiakkaan kärsivällisyyden varaan.  Mahtaisivatko Garminin tai jonkun toisen valmistajan koodit liikkua vikkelämmin?

Päätin joka tapauksessa valmistautua mahdolliseen kellon hankintaan päivittämällä kuulokkeeni langattomaan aikakauteen.  Omassa lähikaupassani olikin tarjolla varsin monen hintaisia vaihtoehtoja. 

Ei liene tavatonta, että tällaiset laitteet putoavat joskus korvasta, ja saattavat samalla kadotakin.  Tästä syystä tarkastelin lähinnä edullisimpia malleja, joista kassahihnalle päätyi lopulta kaksi paria (vaimo saisi toiset).

Kiinalaiset Xiaomi Mi-kuulokkeet maksoivat maltilliset 20 €:

Niiden käsittely tuntui aluksi hankalalta, koska kuulokkeen ulkoreunassa on kosketuspainike, jota tulee painettua tahattomasti.  Korvakäytävään työnnettävä malli on myös hiukan vaikea asettaa oikeaan asentoon, mutta ehkä asiassa harjaantuu.  Ääni on kohtuullisen hyvä, tosin bassoa voisi ehkä olla aavistuksen enemmän.

North Touch One TWS -kuulokkeiden hinta puolestaan oli 25 €:

Nämä on helpompi asettaa korviin, koska korvakäytävän ulkopuolelle jäävä malli pysyy paikoillaan vain yhdessä asennossa.  Voisi ajatella, että tällaiset tippuvat juostessa herkemmin tielle, mutta yllättävän hyvin ne tuntuivat päähän tarttuvan.  Ja korvaläppiä voi tietysti talvella pitää ylimääräisenä lukkona.

Lopuksi vielä tuosta movejen siirtämisestä: Odottelin siirron valmistumista pari päivää, mutta kun toivomaani sähköposti-ilmoitusta ei alkanut kuulua, käynnistin siirron uudestaan Suunto-sovelluksesta.  Tällä kertaa homma eteni sutjakammin, koska jo muutaman minuutin jälkeen sähköpostiini kilahti varmistus siitä, että "2,117 out of 2,118 total exercises were imported to Suunto app".  

Hmm...  2117?  No, siinä lienee mennyt muidenkin harjoituksia mukana, koska itse en ollut ehtinyt uusia tuottaa.  Yksi Yllästunturin ympärihiihto näkyy silti jääneen matkalle.

Suunto-sovellus vaikuttaa omaan silti käyttööni ihan riittävältä.  Se jopa kannustaa käyttäjää yhä parempiin suorituksiin kommentoimalla sovellukseen syötettyjä harjoituksia: "Ensimmäinen kävely 2 kuukauteen." Jeah!

Metsän kautta kotiin

Taivalkoskelta poistuttuamme lomamme loppusuora häämötti jo, vaikka sitä ei edelleenkään haluttu sanoa ääneen.  Mutta ehkä suoran varrelta löytyisi vielä jotain kivaa.  Hieman vetkutellaksemme ajattelimme pysähtyä viimeiseksi yöksi Paljakkaan.

Majapaikaksi kaavailemamme Hotelli Paljakan palveluaste herätti kuitenkin epäilyksiä.  Paikalla ei ehkä olisi ketään, ja kynnyksemme maksaa majoitus ennakkoon oli aika korkea.  Toisaalta nyt voisimme käydä katsomassa Pirunkirkkoa, joka jäi viime kerralla tutkimatta.

No, asia selviäsi perille päästyämme.  Sitä ennen ehtisimme poiketa vaikkapa Kempasvaaralla, johon liittyvän kyltin bongasimme tien varresta Puolangan suuntaan matkustaessamme.

 

Puolangan ja Taivalkosken välistä tietä ei liene ajettu tarpeeksi, koska en muista aiemmin kuulleeni koko paikasta.  Kempasvaaralta joka tapauksessa löytyy näkötorni, katettu nuotiopaikka ja päivätupa.  

Ketolan tupa oli oikein siisti.  Tosin eipä rakennus minkään isomman reitin varrella olekaan, vaikka jonkinlainen luontopolku lähistöllä taitaa mennäkin.

Isolta tieltä (niin kuin minä termin ymmärrän) on Kempasvaaralle vain muutama kilometri eli aika sopivasti, jos kaipaa ajamisen lomaan rauhallista taukopaikkaa.  Kyllä täällä mieluummin evästää kuin tien poskessa olevalla P-paikalla.

Hotellin tilanne osoittautui Paljakkaan saavuttuamme ennakoidun kaltaiseksi: kaikki ovet olivat kiinni. Niinpä jatkoimme Ukkohallaan, jonka palvelutiskiltä saimme samanlaisen huoneiston, jossa majoituimme myös kesäkuun lomallamme. 

Näillä lomareissuilla tulee juostua ihan liian vähän, koska muu ohjelma vie yleensä kaiken ajan.  Tällaiset ajopäivät soveltuvat kuitenkin lenkkeilyyn hyvin, ja Ukkohallassa ylimääräisenä kannustimena toimi vielä Komulanköngäs, joka toisi tapahtumaan visuaalista lisäarvoa.

Toinen lisäarvoa tuottava seikka oli se, että parin edellisen päivän aikana taivaalta oli ropissut koko kuukaudelle tyypillinen sademäärä. Tavoitellessamme köngästä metsän kautta olosuhteet saattaisivat siten olla tavallista vetisemmät.

Alkumatkan sorastetut polut olivat hyviä mennä, mutta kun sorastus loppui ja maasto muuttui alavammaksi, vettä alkoi olla aika paljon.

Jalat tietysti kastuvat nivusia myöten jo ensimmäisen kymmenen metrin matkalla, mutta mitä jos juoksee tuollaiseen lampeen rähmälleen, eikä enää pääse ylös?  Olisi ikävää päätyä Juoksija hukkui Hyrynsalmella -tyyppisiin otsikoihin.

Myös Komulankönkäällä vettä oli runsaasti, mutta siellä se kuuluu asiaan.  En yleensä välitä poseerata sukkahousuissa, mutta nyt ei ollut muita vaihtoehtoja.

Menomatka metsän läpi eteni niin hitaasti, että päätimme palata hotellille tietä pitkin. 

Tämä oli lomamatkamme viimeinen etappi.  Reissun aikana syntyi pieniä vaurioita, joita yritän yhä korjailla.  Alaraajojen kipuilu sentään helpotti jo, mutta käsien kanssa on vielä säätämistä.

Tsarmitunturin suunnalla astuin pyöreän oksan päälle, ja otin rinteeseen kaatuessani tukea vasemmalla kädellä.  Takavuosina leikattu ranne on kehoni heikko lenkki, koska se alkaa helposti oireilla pienimmästäkin iskusta; niin tälläkin kertaa.

Ikävämpi ongelma aiheutui kuitenkin siitä, että Ukkohallasta lähtiessämme kolautin kyynärpääni oven karmiin.  Tilanne oli viattoman oloinen, mutta koska oli heinäkuu, kyynärpää tulehtui ja turposi, minkä seurauksena jouduin syömään antibioottikuurin.

Tätä kirjoitettaessa tapahtuneesta on jo pari kuukautta, mutta kyynärpää ei ole vieläkään täysin ennallaan.  Ehkä siitä meni jotain rikki.  No, oppiipa ainakin olemaan ruokapöydässä ilman että pitää kyynärpäitään pöydällä.

Linnareissu

Vaikka panssarivaunu jäi ostamatta, minulla oli hyvä mieli. Päätin majoittua Aulangon Scandic-hotelliin, jossa en muista aikoihin käyneeni.

En oikein tykkää keskustahotelleista, mutta hiukan sivummassa sijaitseva majapaikka täytti enimmät toiveeni.  Tarkoitus oli viettää siellä pari vuorokautta tehden päivisin töitä ja illalla jotain muuta.

Huoneen saatuani lähdin ensi töikseni juoksemaan.  Ryntäsin polulle, joka lähtee hotellin vierestä ja nousee rinnettä kohti Joutsenlampea.

Ylämäki ei ole kovin pitkä, mutta melko terhakka se oli.  Ehdin jo pohtia kävelyyn siirtymistä, kun eteeni pölähti jostain kaksi naista. Uh!

Naisten katseet polttivat ihoani, kun ohitin heidät ja kipusin happoisilla jaloillani nousun viimeisiä metrejä.  Onneksi puolivälin tasaisempi kohta säästi minut totaaliselta nöyryytykseltä.

Aulangonvuoren reitit ovat kyllä hienoja, vaikka retkikohteena - jollaisena sitä myös markkinoitiin - en paikkaa osaakaan nähdä.  Vuorella olevaan näkötorniin ei nyt päässyt, mutta maan tasolla oleva näköalapaikkakin oli kuvauksellinen.  Juoksulenkkini eteni aika hitaasti, koska pysähtelin siellä paitsi kuvaamaan maisemia myös lukemaan alueesta kertovia opasteita.  

Hotellille palattuani tilasin aamuksi take away -aamiaisen.  Kommunikointi virkailijan kanssa ei oikein sujunut, koska välissämme ollut pleksi jotenkin vääristi puhumaani savon murretta.  Meinasinkin vahingossa saada lisämaksullisen, huoneeseen toimitettavan aamiaisen (take away -boksi oli tarkoitus hakea itse respasta).

Mietin hetken, oliko mukaan otettava eväspaketti liiottelua, koska buffet-aamiainenkin olisi jo ollut tarjolla, mutta ei vara venettä kaada.  Olin myös kiinnostunut näkemään, miltä boksiin pakattu aamupala näyttäisi.

Take away -vaihtoehto ei ole yhtä monipuolinen kuin buffet-aamiainen, mutta jos tarkoitus ei ole lähteä hiihtämään vaan pikemminkin alkaa koodata, se on ihan riittävä.  Muutama kurkkuviipale olisi silti tehnyt terää.

Suurempi ongelma oli se, että työkoneeni vieroksui Scandicin tarjoamaa suojaamatonta WLAN-yhteyttä.  Asia tuli hiukan yllätyksenä, mutta onneksi kännykän kautta jaettu yhteys toimi lopulta ihan hyvin.

Illalla päätin lähteä käymään Hämeen linnassa.  Paikka ei ole ihan vieras, mutta edellisestä vierailustani lienee jo 20 vuotta.

Aulangolta kävelee linnaan puolessa tunnissa.  Alkumatkan varrelle osui Hugo Park -seikkailupuisto, joka köysiratoineen ja kiipeilutelineineen näytti jännittävältä, mutta oli toki oman riskinottokykyni ulkopuolella.

Illaksi oli luvassa sateita, joten viipotin kohti linnaa melko reippaasti.  Perille päästyäni aurinko paistoi yhä mukavasti.

Sitten viime kerran lippuvaihtoehtoihin oli tullut uutuuksia, koska päääsylipun olisi voinut ostaa paitsi linnaan myös viereisiin vankilamuseoon ja sotilasmuseoon.

Jostain syystä en ostanut kuin linnalipun (12  €), vaikka yhteislippu olisi maksanut vain 19 €.  Se oli virhe, koska linna on kuolettavan tylsä!

Hämeen linnaa on retusoitu niin huolella, ettei se enää edes näytä linnalta vaan oopperatalolta.  Olihan siellä muutama hienompi huone...

... mutta enimmäkseen tilat olivat todella pelkistettyjä.  Se lienee tarkoituskin, mutta eikö linnaan voisi tunnelman luomiseksi tuoda vähän rekvisiittaa?  Tuskin kukaan pahastuu, jos muutama huone kalustetaan niin kuin ne ovat muinoin näyttäneet.

En lopulta viettänyt linnakierroksella kuin tunnin tai pari.  Täytynee poiketa vankilamuseossa sitten, jos päädyn näille leveyksille uudestaan.

Koska sateita ei näkynyt, koukkasin paluumatkalla vielä tekosaarien kautta.  Onko ne oikeasti tekemällä tehty?

Saaressa oli metsähallituksen kota.  Paikan palveluihin sisältyi myös vessa, jonka hyödyntämistä kuitenkin rajoitti numerokoodilukko. Olisin käynyt vessassa, mutta en tiennyt koodia.  Vähän paska systeemi sellainen.

Hetken askel on kevyt

Kuusamossa vierähti tällä erää pari päivää. Lännestä saapuneet sateet pitivät yhä Koillismaata otteessaan, eikä märkä metsäkään nyt houkutellut.

Vaikutti siltä, että edessä on lepopäivä, jonka aluksi päätimme suunnata Taivalkoskelle. Sieltä löytyisi ainakin Jalavan Kauppa, jossa sateista päivää voisi viettää. Edellisestä kauppareissusta lieneekin jo vuosikymmen, ja vaikka en itse shoppailijatyyppiä olekaan, vanhat tavarat ovat aina mielenkiintoisia.

Illalla majoituimme Hotelli Herkkoon, josta on Iso-Syötteen tulipalon jälkeen tullut yksi kantapaikoistamme näillä seuduilla.

Retkireppua oli enää turha kaivaa esille, mutta sateen jo laantuessa voisimme edes juosten tutustua Taivalvaaran polkuihin; niille kun pääsee kätevästi suoraan hotellin pihasta. Lepopäiväkin tosin päättyisi samoille askelmille, mutta johan tuota levättiinkin.

Polkujuoksu on trendikästä, mutta kun on tottunut juoksemaan hiekalla tai asfaltilla, se on vähän vaikeaa. Jos joutuu juostessakin käyttämään silmälaseja ja taivaalta tulee yhtään vettä, kaatumisen uhka on aina läsnä, koska vesi kastelee rillit.

Latupohjia pitkin on kuitenkin helppo mennä, ja niitähän Taivalvaaran hiihtokeskuksen ympärillä riittää. Näillä poluilla lienee Kalle Päätalokin harjoitellut!

On myös kiva välillä juosta uusissa maisemissa. Kotioloissa ravaan aina ympäri samaa pahuksen rinkulaa, kesät ja talvet läpeensä. En edes tiedä, miksi teen niin, koska voisin ihan hyvin vaihdella reittiä.

Alkumatkan poutaisemman hetken jälkeen sade yltyi taas, joten vetäydyimme hetkeksi Pikku-Tervalammen laavun suojaan.

Loppumatka olikin taas kevyempää, vaikka kertaalleen eksyimmekin suunnitellulta reitiltä. Onneksi oli kännykkä mukana, jotta ei ihan Pudasjärvelle asti päädytty.

Taivalkoski on oikeastaan aika miellyttävä paikka. Neljän tuhannen asukkaan pitäjäksi se vaikuttaa kohtalaisen vireältä, ja on keskeisen sijaintinsa vuoksi muutenkin houkutteleva.

Ympäriltä löytyy paljon hyvää retkeilymaastoa, eikä tuntureillekaan ole pitkä matka. On oikeastaan outoa, ettei täällä asu enemmän väkeä.

Kuuhun ja takaisin

Voisi ajatella, että kun on harrastanut juoksemista liki 30 vuotta, lenkkikenkien ostamiseen ei enää liittyisi problematiikkaa. Mutta ei se näytä olevan niin.

Siitä on yli kaksi vuotta, kun ostin elämäni ensimmäiset New Balance -kengät. Testasin niitä silti ensimmäisen kerran vasta muutama viikko sitten.

Eipä tullut minusta New Balance -juoksijaa; ei ainakaan tämän kenkäparin myötä. Kengät tuntuivat kaupassa hyviltä, mutta ensimmäinen oikea juoksulenkki paljasti ongelmia. Melkein jätin lenkin kesken, mitä ei kovin usein tapahdu.

Periaatteessa lenkkikenkien valintaan ei liity kohtuuttomasti muuttujia, mutta asiaa tutkittuani tulin siihen lopputulokseen, että ostamieni kenkien kantaosa on minulle liian matala. Olisin kenties ajan myötä tottunut siihen, mutta juokseminen tuntui siinä määrin huonolta, että päätin olla yrittämättä.

Harmi sinänsä, koska kengät eivät olleet erityisen edulliset. No, poika ainakin sai omaan käyttöönsä melkein iskemättömän kenkäparin.

Onneksi talvella normaalisti käyttämäni juoksukengät (Salomon Spikecross3) ovat mainiot. Salomonin tossumainen kenkä on lämmin, ja nastat pitävät liukkaalla alustalla todella hyvin. Tältäkö se tuntuu, jos autossakin on nastarenkaat?!

Aiemmin juoksin Asicsin talvilenkkareilla, mutta niiden nastat kuluivat pyöreiksi jo yhden kauden aikana. Salomoneilla on menty jo 3 - 4 talvea, enkä ole vielä huomannut pidon heikentyneen. Toiseen kenkään on kuitenkin tullut kantapään kohdalle reikä; taidan juostessa kolhia jalkoja toisiinsa.

Taannoin uutisoitiin siitä, että kiinalaiset ovat ensimmäisenä laskeutuneet kuun pimeälle puolelle.

Uutista lukiessani mietin, että jos olisin 30 vuotta sitten lähtenyt hölkkäämään kohti kuuta, matkasta olisi nyt takana kuudesosa. Kuu tuskin näyttäisi yhtään suuremmalta, mutta kotiinpaluu olisi jo merkittävästi vaikeutunut. Ehkä on parempi, ettei tullut lähdettyä.

Vaikka ajatus kuuhun juoksemisesta on vähän outo, laji oli 60-luvulla ilmeisen suosittu. Ensimmäisen kilpailun kai voitti joku amerikkalainen; nimeä en tosin muista.

Onneksi juokseminen silti maistuu yhä, koska olen viime aikoina kärsinyt jauhopäisyydestä. Heräsin nimittäin yhtenä aamuna siihen, että huone ympärilläni pyörii julmasti. Tai oikeastaan luulin, että koko talo kaatuu.

Pompattuani sängystä ylös tilanne rauhoittui. Analysoin ongelmaa ja havaitsin, että voimakas pyöriminen alkaa uudestaan, jos makaan selälläni ja kallistan päätä oikealle. Se oli pelottavaa, ja vaikeutti nukkumista.

Kun pyöriminen ei parissa päivässä lakannut, menin lääkäriin, joka diagnosoi, että minulla on hyvänlaatuinen asentohuimaus. Huh... miltähän pahanlaatuinen asentohuimaus sitten tuntuu?

Kyseessä on melko tavallinen vaiva, joka aiheutuu siitä, että sisäkorvassa olevaan kaarikäytävään pääsee jotain sakkaa. Tästä aiheutuva huimaus voi pahimmillaan kestää kuukausia.

Sain lääkäriltä hassuja hoito-ohjeita, mutta en lopulta tarvinnut niitä. Omat oireeni hävisivät muutamassa päivässä, ja minusta tuntuu, että nimenomaan juokseminen edisti paranemista. Ehkä tärinä karisti jauhot päästä pois?

Lähes tasapainossa

Ostinpa pitkästä aikaa ihan tavalliset lenkkarit. Yleensä hankin niitä varastoon aina, kun satun edullisesti saamaan, mutta nyt kenkäresurssit olivat päässeet ehtymään.

Olen vuosikausia juossut kesäisin Nike Skyloneilla. Niiden saatavuus on kuitenkin viime aikoina ollut huono, liekö mallin valmistus kokonaan lopettu? Itsellänikin on jo työn alla viimeinen hyllystä löytyvä pari.

Etsiessäni Skyloneille korvaajaa päädyin lyhyen harkinnan jälkeen New Balance -merkkisiin töppösiin. NB on minulle uusi juttu, joten jonkinlaisesta syrjähypystähän tässä puhutaan, mutta löytämäni malli ainakin oli samankaltainen Skylonien kanssa.

Lenkkikenkien ostaminen on aina vähän arpapeliä. Vaikka kenkiä kuinka koepolkisi kaupassa, vasta ensimmäisellä lenkillä selviää, ovatko ne oikeasti hyvät. Kaupassa käy korkeintaan ilmi se, ovatko kengät täysin sopimattomat.

Vääränlaisilla kengillä juokseminen tuottaa helposti murheita. Itse olen enimmäkseen säästynyt juoksuvammoilta, mutta muuten kaikenlaisia pieniä vaivoja tuntuu syntyvän kuin sieniä sateella.

Viime syksynä ilmaantunut päkiäongelma vaivaa edelleen, ja alkukesästä myös toinen kantapää alkoi oireilla. Keväällä narskumaan alkaneet leuatkin pitävät edelleen meteliä. Onkohan tämä normaalia vanhenemista, vai podenko mä jotain rappeumaa?

Mietin jo kertaalleen, että pitäisiköhän leukojen vuoksi käydä hammaslääkärillä. Sitten kuitenkin löysin nettireferenssejä samasta vaivasta kärsivien ihmisten tuskaisista hoitoprosesseista.

Lukemieni väkevien todistusten pohjalta päädyin kokeilemaan omahoitoa. Se sisältää turpajoogaa, jota pyrin harjoittamaan aina sopivan tilaisuuden tullen.

Esimerkiksi kaupan kassajonossa on usein ylimääräistä aikaa, jonka käytän liikuttamalla alaleukaani eteen, taakse, vasemmalle, oikealle... Ja sitten sama uudestaan, silmät kiinni, muminan kera.

Jooga on ehkä auttanut vähän. Leuat tosin rahisevat edelleen, mutta suu aukeaa nyt paremmin. Lisäksi minusta tuntuu, että kassajonossa joogaaminen nopeuttaa asiointia, tai ainakin se saa kassatytön kädet liikkumaan ihan eri tahtia.