sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Heikkouden hetkiä

Martista poistuttuamme jatkoimme Savukoskelle yöksi.  En nukkunut yöllä kovinkaan hyvin.  Majapaikassa ei ollut mitään vikaa, mutta minun selässäni ja jaloissani oli, koska niitä särki koko ajan.  

Luulen, että särky johtui rasituksesta, jonka jatkuva reppu selässä kulkeminen oli aiheuttanut.  Asia huoletti minua, koska vaikka yritän ylläpitää illuusiota lähes tauottomasta kulkemisesta, todellisuudessa elimistöni alkaa reistailla jo viikon jälkeen.  

Heikkouden hetkenäni etsin myötätuntoa vaimon suunnasta.
  • Kuule, tunnen itseni hiukan väsyneeksi. Voisimmekohan me vaihteeksi pitää yhden lepopäiv...   
  • Kylläpä aurinko paistaa hienosti! Mitä tänään tehdään?  
  • Minulla on hieman särkyjä. Voisitkohan sinä vaikka vähän hieroa minun takapuol... 
  • Olisipa kiva lähteä vaihteeksi tunturiin! Minäpä laitan meille kahvivettä kiehumaan.
No, ehkä vaimo oli oikeassa.  Sillä ne vaivat lähtevät millä ovat tulleetkin.  Jospa särky helpottaa, kun kiipeämme Vasatunturille.

Vasatunturille nousee idän suunnasta polkuja, kelkkareittejä ja ties mitä, mutta niitä seuraten matkan varrella olisi metsää, suota, ojia ja kaikkia muita hidasteita, joita Suomen luonto tarjoaa.

Tästä syystä päätimme lähestyä tunturia etelästä.  Metsähakkuuaukean reunaan johtavalta tieltä matkaa Vasatunturin kodalle olisi vain reilut kolme kilometriä.  Linnuntietä tosin, ja osittain soiden poikki, mutta maltillisesti silti.


Alkumatka tuntuikin helpolta, koska hakkuuaukealla oli kevyt edetä.  


Suo-osuudella oli kosteampaa, mutta ylempänä tunturissa oli jälleen hyvä kulkea.  Vasatunturi ei onneksi ole yhtä kivinen kuin monet naapureistaan.


Ympärillä näkyikin muutamia ennestään tuttuja kumpareita...



... mutta vain Kivitunturi oli nopeasti tunnistettavissa poikkeuksellisen geologiansa vuoksi.


Tunturissa vipelsi monenlaista pientä otusta.  Ainakin yksi riekkoparvi pyristeli meitä pakoon...


... ja myös isolepinkäisiä oli miltei ruuhkaksi asti.  Ei näitä turhaan kutsuta lapinharakoiksi.


Tätä lintua emme silti äkkiseltään tunnistaneet.  Mikähän tuo mahtaa olla?


Moottorikelkkareitin varrella oleva Vasatunturin kota lienee talvella suositumpi kuin kesällä.  Rakennelma vaikutti hiukan sotkuiselta, joten pystytimme oman leirimme ylemmäksi rinteeseen.


Paluumatka tunturista takaisin autolle sujui loivaan alamäkeen joutuisasti.  Kulkiessa huomasin - kuten myös Leevi and the Leavings aikoinaan - että olen nyt jo turtunut tuskan tunteeseen.  Mitäpä sitä suotta lepopäiviä pitämään, haudassa ehtii sitten levätä.


Saatuamme retken pakettiin lähdimme ajamaan kohti Sallaa.  Tarkoituksemme oli majoittua Holiday Club Sallan hotellihuoneeseen, mutta hotellipuolen ollessa suljettuna meille osoitettiin samaan hintaan iso huoneisto.  Huoneisto ei ollut upouusi, mutta siinä määrin mukava, että päätimme lopulta jäädä Sallaan kahdeksi yöksi.  

Sauna, jääkaappi, liesi, pesukoneet, mikroaaltouuni ja vedenkeitin.  Tuvan täydeltä elektroniikkaa ja tunturit aivan kosketusetäisyydellä.  Onko täältä pakko lähteä pois?

4 kommenttia:

  1. Lintu voisi olla isolepinkäinen. Viiruraita silmäkulmassa viittaa siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinitaustaisessa kuvassa olevat kolme kaverusta tosiaan ovatkin isolepinkäisiä, mutta epäselvä tapaus oli yhtä kuvaa alempana (kivellä seisova lintu). Se on aika tavallisen näköinen, mutta tuntomerkkejä ei ole kovin paljon... :-I

      Poista
  2. Minä sanoisin mysteerilintua nuoreksi kivitaskuksi. Nuorilla vielä nokassa tuota vaaleampaa ja vatsa näyttää hyvin puhtaan vaalealta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm... Saattaa se olla kivitaskukin. En tosin näe nettiverrokeissa samanlaista vaaleaa nokan alaosaa kuin kuvan linnulla on, mutta muutenhan väritys täsmää (nuoren) kivitaskun kanssa.

      Muistan nyt, että minulla on ennenkin ollut vaikeuksia kivitaskun tunnistamisessa... Tämä laji ei selvästikään ollut paikalla silloin, kun helppoja tuntomerkkejä jaettiin!

      Poista