Linnareissu

Vaikka panssarivaunu jäi ostamatta, minulla oli hyvä mieli. Päätin majoittua Aulangon Scandic-hotelliin, jossa en muista aikoihin käyneeni.

En oikein tykkää keskustahotelleista, mutta hiukan sivummassa sijaitseva majapaikka täytti enimmät toiveeni.  Tarkoitus oli viettää siellä pari vuorokautta tehden päivisin töitä ja illalla jotain muuta.

Huoneen saatuani lähdin ensi töikseni juoksemaan.  Ryntäsin polulle, joka lähtee hotellin vierestä ja nousee rinnettä kohti Joutsenlampea.

Ylämäki ei ole kovin pitkä, mutta melko terhakka se oli.  Ehdin jo pohtia kävelyyn siirtymistä, kun eteeni pölähti jostain kaksi naista. Uh!

Naisten katseet polttivat ihoani, kun ohitin heidät ja kipusin happoisilla jaloillani nousun viimeisiä metrejä.  Onneksi puolivälin tasaisempi kohta säästi minut totaaliselta nöyryytykseltä.

Aulangonvuoren reitit ovat kyllä hienoja, vaikka retkikohteena - jollaisena sitä myös markkinoitiin - en paikkaa osaakaan nähdä.  Vuorella olevaan näkötorniin ei nyt päässyt, mutta maan tasolla oleva näköalapaikkakin oli kuvauksellinen.  Juoksulenkkini eteni aika hitaasti, koska pysähtelin siellä paitsi kuvaamaan maisemia myös lukemaan alueesta kertovia opasteita.  

Hotellille palattuani tilasin aamuksi take away -aamiaisen.  Kommunikointi virkailijan kanssa ei oikein sujunut, koska välissämme ollut pleksi jotenkin vääristi puhumaani savon murretta.  Meinasinkin vahingossa saada lisämaksullisen, huoneeseen toimitettavan aamiaisen (take away -boksi oli tarkoitus hakea itse respasta).

Mietin hetken, oliko mukaan otettava eväspaketti liiottelua, koska buffet-aamiainenkin olisi jo ollut tarjolla, mutta ei vara venettä kaada.  Olin myös kiinnostunut näkemään, miltä boksiin pakattu aamupala näyttäisi.

Take away -vaihtoehto ei ole yhtä monipuolinen kuin buffet-aamiainen, mutta jos tarkoitus ei ole lähteä hiihtämään vaan pikemminkin alkaa koodata, se on ihan riittävä.  Muutama kurkkuviipale olisi silti tehnyt terää.

Suurempi ongelma oli se, että työkoneeni vieroksui Scandicin tarjoamaa suojaamatonta WLAN-yhteyttä.  Asia tuli hiukan yllätyksenä, mutta onneksi kännykän kautta jaettu yhteys toimi lopulta ihan hyvin.

Illalla päätin lähteä käymään Hämeen linnassa.  Paikka ei ole ihan vieras, mutta edellisestä vierailustani lienee jo 20 vuotta.

Aulangolta kävelee linnaan puolessa tunnissa.  Alkumatkan varrelle osui Hugo Park -seikkailupuisto, joka köysiratoineen ja kiipeilutelineineen näytti jännittävältä, mutta oli toki oman riskinottokykyni ulkopuolella.

Illaksi oli luvassa sateita, joten viipotin kohti linnaa melko reippaasti.  Perille päästyäni aurinko paistoi yhä mukavasti.

Sitten viime kerran lippuvaihtoehtoihin oli tullut uutuuksia, koska päääsylipun olisi voinut ostaa paitsi linnaan myös viereisiin vankilamuseoon ja sotilasmuseoon.

Jostain syystä en ostanut kuin linnalipun (12  €), vaikka yhteislippu olisi maksanut vain 19 €.  Se oli virhe, koska linna on kuolettavan tylsä!

Hämeen linnaa on retusoitu niin huolella, ettei se enää edes näytä linnalta vaan oopperatalolta.  Olihan siellä muutama hienompi huone...

... mutta enimmäkseen tilat olivat todella pelkistettyjä.  Se lienee tarkoituskin, mutta eikö linnaan voisi tunnelman luomiseksi tuoda vähän rekvisiittaa?  Tuskin kukaan pahastuu, jos muutama huone kalustetaan niin kuin ne ovat muinoin näyttäneet.

En lopulta viettänyt linnakierroksella kuin tunnin tai pari.  Täytynee poiketa vankilamuseossa sitten, jos päädyn näille leveyksille uudestaan.

Koska sateita ei näkynyt, koukkasin paluumatkalla vielä tekosaarien kautta.  Onko ne oikeasti tekemällä tehty?

Saaressa oli metsähallituksen kota.  Paikan palveluihin sisältyi myös vessa, jonka hyödyntämistä kuitenkin rajoitti numerokoodilukko. Olisin käynyt vessassa, mutta en tiennyt koodia.  Vähän paska systeemi sellainen.