Taivalkoskella vietetyn yön jälkeen matkamme jatkui kohti pohjoista. Meitä ajoivat takaa lounaan suunnasta saapuvat sateet, joita ennen ehtisimme kuitenkin lyhyesti jalkautua maastoon, kenties jossain Sallan suunnalla.
Päivän askareeksi valikoitui Petservaara, joka on roikkunut retkikohdelistallamme jo pitkään. Tehtävä tulisi täytetyksi, kun pysäköimme automme Petservaaran luoteispuolella olevalle metsäautotielle ja lähdimme kipuamaan kohti vaaran lakea.
Vaikka Sallan matkailusivuilla annetaan ymmärtää toisin, vaaralle menee kyllä ihan selkeä kulku-ura. Kyse on moottorikelkkareitistä, mutta eipä asialla kesäaikaan ole muuta merkitystä kuin että avaralla linjalla hyttysiä on hiukan vähemmän kun umpimetsässä.
Rinnettä noustessani pohdiskelin taas kerran vaaran ja tunturin välistä eroa. Koska Petservaara ei ole tunturi, sen laella ei ole paljakkaa. Toisaalta 450-metristä vaaraa täydentää näkötorni, joten kaipa sieltä jotain näkyisi.
Kelkkareitistä kielivät lähinnä reitin varrella olevat opaskyltit, jotka oli kiinnitetty varmasti riittävän korkeiden tolppien päihin. Viime talven lumien keskellä asialla on saattanut olla merkitystä.
Ylhäällä meitä tosiaan odotti näkötorni, joka kuitenkin oli vain niukasti aiemmin ohittamiamme tolppia korkeampi.
Tukeva torni silti oli, ja maltillisen korkeuden ansiosta vaimokin rohkeni kivuta ylös asti. Maisemaa voisi luonnehtia avaraksi, vaikka puuston vuoksi näkymä ei joka suuntaan ollutkaan aivan esteetön.
Idän suunnasta pystyi puiden välistä erottamaan suuria tuntureita, jotka lienevät joskus kuuluneet meille. Toivottavasti uusi omistaja on löytänyt niille hyvää käyttöä.
Kartassa mainittua laavua ei vaaralla kuitenkaan näkynyt. Jäänteistä päätellen sellainen lienee joskus ollut, mutta nyt tarjolla oli vain avoin tulipaikka liitereineen.
Yritin jälleen retkemme aikana tunnistaa ympärillämme näkyvää elämää. Petservaaran päällä leijaili ainakin piekana...
... ja rinteessä liikkeitämme ihmetteli useita pikkulintuja, kuten tämä utelias järripeippo.
Hiukan alempana taas koppelo-parka yritti juoksujalkaa paeta meitä, koska ei tiheän kasvillisuuden vuoksi kyennyt nousemaan ilmaan.
Autolle palattuamme kiihdytimme kohti Savukoskea ja Samperin Savottaa. Valintaa helpotti se, että Savukoski on Suomen harvaan asutuin kunta, minkä voi lukea pitäjälle ansioksi. Ja onhan Savukoskella myös Äteritsiputeritsipuolilautatsijänkä, joka tosin aina tuppaa unohtumaan, kun niillä kulmilla liikkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti