Kun tulukset kastuvat

Hotellin parkkipaikalla olevien autojen määrästä päätellen Riekonlinnaan oli edellisen illan aikana saapunut paljon uusia asiakkaita.  Ajatuksemme kokeilla take away -aamiaista vaikutti siis hyvältä.

Täytyy kuitenkin sanoa, että Scandicin ratkaisuun verrattuna Lapland Hotelsin take away -setti oli kyllä vaatimaton.  Aamiaispussi sisälsi täytetyn leivän, pienen mehun, porkkanan, appelsiinin puolikkaan sekä jonkun keksin tapaisen.

Tällä ei kovin pitkälle pötkitä.  Mietin aamiaispussia katsellessani, että mukaan otettava aamiainenhan voisi auttaa vähentämään ruokahävikkiä, joten eikö sitä kannattaisi ihan normaalioloissakin kehittää?

Onneksi mukanamme oli myös omia eväitä, joten saimme tehtyä ainakin aamupuuroa, joka on näissä hommissa korvaamatonta.  Puuron merkitys vielä korostui, koska ajattelimme lähteä tutkimaan Tolosjoen vartta, ja mahdollisesti poiketa myös Kulmakurulla. 

Mietimme erilaisia tapoja päästä jokivarteen.  Ensimmäinen ajatus oli lompsia joelle sinne laskevaa kurua pitkin.  Matka olisi päiväretkeksi melko pitkä, ja Kulmakurua ajatellen meidän pitäisi lisäksi päästä Tolosjoen toiselle puolelle.

Toisaalta voisimme myös ajaa autolla hiukan lähemmäksi jokea. Kulmakuru olisi helpommin saavutettavissa, jos lähestyisimmme sitä autolla joko etelästä Kutturantien suunnasta tai pohjoisesta Tolosjoen laavulle menevältä metsäautotieltä.

Kolmas vaihtoehto oli vuokrata fillarit, mikä käytännössä tarkoittaisi, että koukkaisimme joen suuntaan Kutturaan menevän tien kautta.

Lopulta yksinkertaisin ratkaisu viehätti eniten, ja niinpä lähdimme tarpomaan joelle samaa reittiä jota toissa keväänä etenimme lumikengilläkin, eli kurua alas.  Meillä oli koko päivä aikaa, joten matkan pituus ei varsinaisesti haittaisi, ja mikäli Tolosjoen ylitys osoittautuisi hankalaksi, voisimme tarpeen tullen luopua Kulmakurusta.

Jokivarteen laskeutuva polku on vehreä ja kaunis.

Joen rantamilla oli paikoin aika jyrkkää, mikä tiesi ylimääräistä kipuamista.  Toisin kuin keväällä, tällä kertaa kuitenkin saavutimme Tolosjoen laavun.  

Olin edellisen kerran käynyt laavulla hiihtäen, joten mielikuvani paikasta eivät olleet ihan tuoreita, mutta aurinkoisella töyräällä oli mukava istuskella eväitä syöden.

Lounastauon jälkeen jatkoimme kohti karttaan merkittyä kahlaamoa.  Ennakkotietojemme mukaan Tolosjoki olisi joko helposti kahlattavissa tai sitten aivan ylitsepääsemätön, riippuen siitä, keneltä kysytään.  Ja ajankohtakin epäilemättä vaikuttaa asiaan.

Ensivilkaisulla joki ei näyttänyt pahalta.  Paikoin se virtasi aika reippaasti, mutta vettä ei enää heinäkuussa ollut ylenpalttisesti.  Toisaalta mutkaisen joen rantamat tuottavat joskus yllätyksiä, ja vastarannalla on tunnetusti aina syvempää.

Lyhyen tiedustelun jälkeen lähdin kahlaamaan joen yli siinä olevien pienten saarien kohdalta.  Vesi tuntui melko raikkaalta, ja ajatus oli, että saarekkeilla voisi hetken lämmitellä jalkojaan.

Viimeinen osuus osoittautui yllättävän syväksi.  Itse laahustin hiukan ponnistellen vastarannalle asti, mutta perässä tulevalta vaimolta loppui maavara kesken, ja hän kääntyi takaisin.  Käytännössä jouduin siten itsekin palaamaan lähtöpaikkaan.

Tapahtuma herätti vilkasta keskustelua.

• Miksi sinä minut tuollaiseen vyötärön syvyiseen veteen johdatit?
• Anteeksi, en muistanut, että olet minua lyhyempi.
• Olisin saattanut kaatua tuonne jokeen!
• Jos se yhtään lohduttaa, minunkin tulukseni kastuivat.
• No eipä olisi niitäkään enää tarvittu, jos virta olisi minut vienyt!
• Älähän nyt.

Jälkianalyysi paljasti, että valitsemani ylityspaikka oli suboptimaalinen.  Hiukan ylempänä joki olisi ollut leveämpi, mutta todennäköisesti matalampi ja helpompi ylittää.  Emme kuitenkaan viitsineet rämpiä uudelleen, kun pakkoa päästä toiselle puolelle ei varsinaisesti ollut.

Onneksi ilma oli lämmin, joten rannalla oli pienen pulikoinnin jälkeen hyvä kuivatella vaatteita.

Paluumatkalla päätimme kulkea eri reittiä, pohjoispuolen rinteelle nousten.  Samalla näkisimme, millainen laavun suuntaan menevä tie on, jos joskus sattuisi olemaan tarve ajaa sitä pitkin.

Metsässä törmäsimme muutamaan kanalintuun, mahdollisesti pyyperheeseen.  Perheen emo ei tainnut tykätä meistä, ja se vaikutti jotenkin ärtyneeltä.  Vai oliko sillä vain känkkäränkkäpäivä?

Mielenkiinnon kohteena ollut tie näytti ajamista ajatellen melko hyvältä, ainakin Riekko-ojalle asti.

Pimeän aikaan tämä voisi olla alamäen päätteeksi ikävä yllätys.  Onneksi pimeää ei nyt ollut tiedossa.