Hämeenlinnan reissuni kolmannelle ja viimeiselle päivälle päätin keksiä jotain kevyttä ohjelmaa. Poistuttuani Aulangolta ajelin Hattulaan ja Pyhän Ristin kirkkoon, joka on yksi Suomen vanhimmistä kirkoista.
Muistan käyneeni Hattulan vanhassa kirkossa ennenkin, mutta edellisestä kerrasta on jo aikaa. Parikymmentä vuotta sinne tai tänne ei tosin tunnu missään, kun puhutaan viisisataa vuotta vanhasta rakennuksesta.
En voinut olla vertailematta kirkkoa Hämeen linnaan, jossa edellisenä päivänä vierailin. Linna saattaa jollain asteikolla olla merkittävämpi kohde, mutta näyttävyytensä osalta vanha kirkko pesee sen ihan mennen tullen. Jälkikäteen tuntuikin vähän hölmöltä, että olin maksanut 12 euroa linnakierroksesta, kun kirkkoon pääsi ilmaiseksi.
Seinillä olevat figuurit ja maalaukset olivat yhä hienoja, tosin hiukan kuluneita jo. Sivukorvalla oppaan selostusta kuunnellessa niistäkin oppi lisää.
Yleensä taitaa olla niin, että kirkkoon mennään viimeistään silloin, kun omatunto soimaa jostain asiasta. On ehkä tehty huorin, juopoteltu tai muuten eletty huonoa elämää.
Minun tunnollani ei ollut sellaista, mutta kirkossa käydessäni viinihammastani alkoi vihloa, minkä vuoksi päätin paluumatkalla poiketa Rönnvikin viinitilalla. Viinimyymälään päästyäni myös kaljahammasta alkoi kolottaa, joten ostinpa sitten yhdellä kertaa niin hoitoaineet kuin tuliaisetkin. Toivottavasti huono elämä ei alkanut juuri tästä.
Viinitilalta jatkoin Pälkäneelle, josta löysin lisää vanhoja kirkkorakennuksia. Tällä kertaa kyse oli Pyhän Mikaelin kirkosta. Olisikohan sielläkin hienoja kattomaalauksia?
Ei ollut, koska kirkon katto oli romahtanut jo 1890-luvulla. Rakennuksen uudelleen kattamista tosin suunnitellaan taas, mutta onko se järkevää? Räntäsateessa istuvan seurakunnan synnintunto saattaisi olla voimakkaampi.
Käytyäni kahdesti kirkossa minulla ainakin oli kevyt olo. Tästä oli hyvä ajaa takaisin Tampereelle ja sieltä edelleen koti-Kuopioon. Jokohan sitä nyt malttaisi olla hetken paikoillaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti