Sadetutkaa tarkemmin tutkien vaikutti kuitenkin siltä, että Malahvianvaaran liepeillä saattaisi olla pieni poutaisempi alue, kuin myrskyn silmä.
Malahvianvaara... miten hienoa! Kannattaisikohan sitä kokeilla? Lähdimme ajamaan kohti itärajaa.
Kiinnostavista retkikohteista ei tällä suunnalla ollut pulaa. Hakeuduimme aluksi kymmenisen kilometriä Malahvianvaaran eteläpuolella olevalle Kuivajärvelle. Sieltä pääsisi itärajan retkeilyreittiä pitkin niin etelään kuin pohjoiseenkin.
Ykkösvaihtoehdoksi nousi lopulta 9124-tien vierestä kohti Murhijärveä menevä reittiosuus. Se oli meille osittain tuttu, koska Saarijärveä on kierretty ennenkin ja Murhijärvelläkin on käyty. Ne yhdistävä polku oli kuitenkin näkemättä, ja vaikutti kartasta arvioiden hienolta. Lisäksi matkan varrella olisi kaksi laavua, jotka tarjoaisivat sateen sattuessa suojaa.
Lähdimme lompsimaan 9124-tien varresta pohjoiseen. Reilun kilometrin jälkeen törmäsimme kuitenkin ongelmaan, jota emme osanneet ennakoida.
Saarijärvestä laskeva Saarijoki nimittäin tulvi, ja joen yli menevä silta pitkospuineen oli veden alla.
Pulmaa oli ratkottu kasaamalla vedenalaisten osien päälle lankkuja. Viritys näytti vähän huteralta, mutta koeylitettyäni sillan arvelin, että kyllä siitä vaimokin pääsee.
Vatvottuamme asiaa hetken päätimme luopua tavoittelemasta Murhijärveä. Ehkä niin oli parempi, olisihan joki pitänyt ylittää kahteen kertaan.
Vaikka ratkaisu hieman kirveli, se oli muuten helppo, koska meillä oli B-suunnitelma valmiina. Suunnitelman nimi oli Veihtijärvi.
Niinpä ajelimme muutaman kilometrin päähän Veihtivaaraan, josta loikkasimme Veihtijärven polulle. Ajatus oli, että kulkisimme retkeilyreittiä etelään sen verran kuin hyvältä tuntuu.
Ensimmäisen kerran tuntui pahalta jo kilometrin jälkeen, kun ruoka-ajan lähestyessä alkoi sataa vettä. Veihtijärvellä ei edes ole laavua vaan ainoastaan nuotiopaikka...
... mutta onneksi puuliiterin takana oli pieni katos, jonka suojassa oli hyvä pitää evästauko.
Ruokailun aikana sade lakkasi, ja me jatkoimme kohti Riionahoa. Kilometrin jälkeen alkoi sataa taas, tällä kertaa todella ravakasti.
Retkemme varusteluettelo sisälsi sadetakit ja säärystimet, mutta sadehousuja repuista ei löytynyt, joten piiskaava sade kasteli meidät nopeasti. Taivaanrannassa kuitenkin näytti jo valoisammalta, joten siirryimme hetkeksi kuusen alle odottamaan aikaa parempaa.
Kun sade loppui, jatkoimme matkaa nyt jo auringon paisteessa kylpevälle Kalettomansuolle.
Suolla oli hienoa, ja vaatteetkin kuivahtivat sopivasti vienon tuulen voimasta.
Tällaisissa paikoissa tunnen olevani kuin kotonani, niin hyvässä kuin pahassakin. Ei ihme, että näitä alueita on niin vaikea ohittaa.
Isompia eläimiä suolla ei näkynyt, mutta joku haukka kierteli yllämme...
... ja pöllönkin bongasimme hetkeä myöhemmin. Ehkä se oli hiiripöllö; tosin aika kaukana, kuten haukkakin.
Ehdin vähän harmitella, kun pöllö näytti olevan meihin selin päin, mutta onneksi pöllön pää pyörii kuin karuselli. Meidät havaittuaan lintu tosin poistui paikalta.
Patikointi Veihtijärven suunnalla oli lopulta lomamatkamme viimeinen retki. Autolle palattuamme tuumailin, että Murhijärvellekin olisi ihan hyvin voitu mennä, koska vaikka olisimme uineet Saarijoen yli, emme olisi kastuneet yhtään enempää.
Vain muutamaa päivää myöhemmin luontoon.fi-sivustolle kuitenkin ilmestyi viesti, jossa kerrottiin Saarijoen sillan romahtaneen.
No, ehkä Kuivajärvelle voi joskus palata tarkastamaan tilanteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti