Koillisväylää

Menneenä kesänä tuli tavaksi aina loman lopuksi kipaista Tiilikkajärven kansallispuistoon. Se on oikeastaan vähän erikoista, koska olen aiemmin vieroksunut Tiilikkajärveä siellä joskus kohtaamani hässäkän vuoksi.

Ehkä ongelma oli nytkin mielessä, kun elokuisen lomamme viimeisenä päivänä ajelimme taas kohti Rautavaaraa. Päätimme nimittäin tällä kertaa jalkautua alueelle uudesta suunnasta.

Kansallispuiston koillispuolella olevalta Torvelankankaalta on joskus kaadettu metsää. Nyt työkoneita ei näkynyt, mutta tielle oli hiljattain ajettu lisää sepeliä. Mahtaneeko tuo merkitä uusia hakkuita? Pysäköimme varmuuden vuoksi niin, ettemme tuki koko kääntöpaikkaa, jos joku sattuisi rymistelemään paikalle.

Metsäautotien päästä lähtevä kulku-ura oli ehkä vieläkin laveampi kuin satelliittikuvista olisi saattanut päätellä. Pitkäkankaalle vievä neljän kilometrin mittainen metsätaipale ei ollut erityisen näyttävä, mutta sitäkin nopeampi kävellä.

Puiston itäosassa ei ole juurikaan tullut liikuttua. Aution kierto on joskus menty, mutta nyt päätimme käydä kurkkaamassa, miltä laajahkolla Alussuolla näyttäisi.

Lievisenmäen suuntaan menevää polkua ei kai enää huolleta. Varsinkin polun metsäosuudella pitkospuista olikin enemmän haittaa kuin hyötyä. Toisaalta Alussuolla pitkokset olivat yhä varsin hyvässä kunnossa, ja mukava taukopaikkakin oli tarjolla, jos suota ylitettäessä alkaisi hengästyttää.

Käytyämme kääntymässä Itkonjoella suuntasimme Tiilikanaution torpalle ja sieltä edelleen kohti Koirakiven tulentekopaikkaa. Vieno toiveemme oli, että Koirakivellä olisi rauhaisampaa kuin vaikkapa Uiton kämpällä.

Suurin osa retkeilijöistä taitaa lähteä liikkeelle puiston eteläosasta, Sammakkotammelta, eikä välttämättä kulje edes Tiilikanautiolle asti.

Oletus näyttikin pitävän paikkansa, koska vaikka hetkeä myöhemmin kohtasimme Uiton kämpällä toistakymmentä ihmistä, Koirakivelle ei meidän lisäksemme päätynyt kuin yksi nuori pariskunta.

Se oli oikeastaan vähän outoa, koska Koirakivi on pöytineen ja nuotiopaikkoineen varsin miellyttävä paikka, etenkin aurinkoisena päivänä.

Notkuessani samalla nuotiopaikalla muutamaa viikkoa aiemmin oli kuuma, +30 C. Nyt lämpöä oli kymmenisen astetta vähemmän, eli aika sopivasti. Sen verran kesän ehtoopuolella kuitenkin oltiin, että Selkäsalmessa ei enää näkynyt jonoja.

Paluumatkalle lähdettyämme koukkasimme vielä Rajasuon kautta. Matkalla ihmettelimme outoa viritystä, jonka tarkoitus jäi vähän epäselväksi.

Polulla nimittäin oli kumimatto, josta lähti maan alle vievä paksu johto. Ensimmäisenä tietysti tuli mieleen, että kyseessä on jonkinlainen kävijälaskuri, mutta... eikö ne yleensä toteuteta ihan eri tavalla?

Muita vaihtoehtoja emme oikein uskaltaneet arvaillakaan, vaan jatkoimme eteenpäin kävelemättä maton päältä.

Metsäinen loppusuora takaisin Torvelankankaalle tuntui vähän pitkältä, mutta varpusten viserrys piti tunnelmaa yllä.

Kesän kääntyessä syksyksi vuoden kierto tuntuu aina poikkeuksellisen voimakkaalta. Loppukesän retkistä onkin vähän haikeaa kirjoittaa, kun samaan aikaan ulkona sataa jo räntää ja on pimeää. Se ei enää laulata lintujakaan.