Öllöreistä parhain

Saarijärveltä poistuttuamme vietimme yön Suomussalmella. Ensisijaisesti siksi, ettemme illalla jaksaneet matkustaa edemmäksi, mutta toisaalta myös siitä syystä, että valinta lisäsi vapausasteidemme määrää jatkossa.

Olen joskus aiemminkin pohtinut, että Suomussalmen leveyksillä on useita ilmeisen hienoja särkkiä, joita voisi käydä katsomassa. Yksi mielenkiintoisimmista on Martinselkosen eteläpuolella oleva Öllörinsärkkä.

Martinselkosen läheisyys ei varsinaisesti ollut mikään myyntivaltti markkinoidessani särkkäpolkua vaimolle, mutta lyhyen maanittelun jälkeen lähdimme kuitenkin ajamaan kohti rajavyöhykkeen kupeessa olevaa poroerotuspaikkaa. Poroerotuksen kupeessa oli hyvin tilaa autolle, ja särkälle menevä polku lähti aivan vierestä.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, että särkän itäpäässä oleva, karttaan merkitty silta oli purettu. Olimme ajatelleet mennä siitä yli, mutta toisaalta pettymys ei ollut suuri, koska sillan jälkeen vastassa olisi kuitenkin ollut rajavyöhyke.

Laavuja tai tulipaikkojakaan ei polun varrelta löytyisi, mutta sekään ei aurinkoisena päivänä haittaisi. Tunnelma oli hyvä, ja vaimokin vaikutti tyytyväiseltä. Mitä muuta mies edes voisi toivoa?

Hetkeä myöhemmin onnistuimme kuitenkin omituisella tavalla kadottamaan toisemme. Kapeahkolla särkällä riskit ovat pienet, mutta on ärsyttävää, kun ei tiedä, mistä suunnasta toista pitäisi etsiä.

Onneksemme molempien puhelimissa oli yhä kenttää, joten ongelma ratkesi nopeasti. Tapahtuma antoi silti meille syyn keskustella käytännöistä, joita tällaisissa tilanteissa pitäisi soveltaa.

Eläimistö ei enää syyskuun alkupuolella ole runsaslukuista, mutta polun varrelta voi löytää muuta mielenkiintoista. Vaimoa tuntui erityisesti hämmentävän puussa roikkunut outo teline.

Itse toki näin heti, että kyseessä on rajavartijoiden käyttämä tähystystuoli. Olen ehkä joskus saattanut erehtyä vastaavanlaisissa arvioissani, mutta tällä kertaa asia oli päivänselvä.

Tuolissa oli paitsi turvavyö myös niskatuki, joka lisää mukavuutta, jos itään tuijottaa päiväkausia. Laite tosin oli vähän hassulla paikalla ja oudolla korkeudellakin, mutta jossainhan sen käyttöä täytyy harjoitella.

Yleensä tällaiset särkät muuttuvat sitä hienommiksi, mitä pidemmälle kohti särkän kärkeä kulkee. Öllörinsärkällä tilanne kuitenkin oli päinvastainen, koska viimeiset 200 - 300 metriä olivat aavistuksen rytöistä sekametsää.

Ja se siltakin tosiaan oli purettu, liekö tuolla sitten ollut liikaa liikennettä.

Paluumatkalla pysähdyimme särkän aurinkoiselle puolelle, josta vaimo oli jo mennessä bongannut kivan taukopaikan. Oli siinä joku joskus nuotiotakin pitänyt, mutta meille riitti termoskahvit sämpylöiden kera. Ehkä ilmassa oli pientä haikeuttakin, koska tähän aikaan vuodesta lämpö on jo pakenemaan päin.

Pakenemaan päin olivat myös joutsenet, joita yritin lähempää kuvata. Siinä missä citylinnut sietävät melkein mitä vain, nämä syrjäseutujen yksilöt ovat käsittämättömän herkkiä kaikille ylimääräisille äänille. Ainakin sellaisille, joita lintuja kohti metsässä juokseva mies tuottaa.