Aavalla sukset paistetaan

Öllörinsärkältä jatkoimme Kuusamon kautta kohti pohjoista. Tässä vaiheessa matkaa Pohjois-Pohjanmaan muuri tuntui taas nostavan päätään edessämme.

Minun teki mieli Länsi-Lappiin, koska emme olleet käyneet siellä koko kesänä. Olin ajatellut erityisesti Kalmakaltion suuntaa, jossa edellisen kerran poikkesimme vuosia sitten. Tievoilla voisi olla taas kiva mennä, koska ei niitä viimeksi kovin tarkkaan koluttu.

Lappi tuntui kuitenkin olevan kaukana. Jos mieluiten heti tai viimeistään seuraavana päivänä suuntaisimme Pallakselle, hommassa saattaisi olla järkeä, mutta pitkä ajomatka mietitytti silti.

Vatuloidessamme päätöksen kanssa silmäni osuivat kartalla olevaan Suksenpaistama-aavan soidensuojelualueeseen.

Verraten rehvakka nimi! Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Viittaako paistama suksien valmistamiseen tai siihen, että suksi pilkottaa hangen alta? Vai onko kyse sivakoiden polttamisesta?

Miten vain, aluetta halkoi UKK-reitti, joka näytti etenevän mukavan näköistä harjua pitkin. Päätimme kokeilla sitä.

Ajoimme Kallunkijärveltä lähtevää metsäautotietä polun varteen, Aikkipetsin pohjoispuolelle, ja lähdimme patikoimaan kohti Topsakka-aavan lintutornia.

Reitin ensimmäiset neljä kilometriä olivat metsäistä maastoa, varsin mukavaakin sellaista. Puolessa välissä pysähdyimme pikaisesti Suksenpaistaman laavulla, mutta se oli täynnä, joten jatkoimme eteenpäin. Varsinaiseen kohteeseen oli sitä paitsi vielä matkaa.

Topsakkaharju on parisen kilometriä pitkä käärmemäinen harjanne, joka luikertelee keskellä suoaluetta. Keväällä lintujen pesimisaikaan paikka olisi ehkä vieläkin kiehtovampi, mutta näyttävä se oli nytkin.

Suon itäpuolella olevalta Palotunturilta koko alueen nähnee yhdellä silmäyksellä. Tällä kertaa sinne ei ehditty, mutta jatkossa Palotunturia voi olla vaikeaa vältellä.

Avaralla harjulla oli miellyttävää kulkea...

... mutta kääntöpaikaksi kaavailemaamme lintutornia ei enää ollut. Vaikutti siltä, että torni oli saavuttanut elinkaarensa pään, ja kenties turvallisuussyistä purettu.

Pöytä ja penkki kuitenkin löytyivät, joten jäimme evästelemään harjulle, vaikka tuuli puhalsikin avoimella alueella navakasti.

Harjulla lenteli yhä paljon lintuja, mutta aika säikkyjä ne olivat, ja vaikeita tavoittaa. Reittimme metsäosuudelta kennolle sentään tarttui pari yksilöä.

Hömötiainen on kuulemma viime aikoina harvinaistunut:

Pajusirkku sen sijaan on yleinen, eikä ihme, sillä ruoka tuntuu maistuvan. Mutta eikö näidenkin pitäisi talveksi selviytyä etelään? Tässä kunnossa ei kyllä lennetä merten yli.

Vaikeimmat tunnistamishaasteet eivät kuitenkaan tällä kertaa liittyneet lintuihin. Paluumatkalla meitä nimittäin alkoi seurata otus, joka selvästikin vältteli meitä, mutta josta ei oikein päässyt eroonkaan.

Mikä ihme tämä on? Ensimmäisenä tuli mieleen, että kyseessä on Hallan Ukko, mutta olisiko ukko kulkenut perässämme Suomussalmelta asti? Tuskin.

Entäpä Riisin rietas sitten? Vaan eipä ole Riisitunturikaan ihan vieressä.

Otus etenee kahdella jalalla, joten se lienee nisäkäs, mutta... onko sillä kuitenkin linnun pää? Harmi, ettei tärisevin käsin kuvattaessa tarkennuskaan oikein osu kohdalleen.