Kalmansuot ja muuta mukavaa

Pallas-Hetta -reitiltä poistuttuamme majoittauduimme pariksi päiväksi Pallakselle. Samalla saimme Lapland Hotels -kesäpassimme täyteen, joten tiedossa oli "ilmainen" yöpyminen jossain LH-ketjuun kuuluvassa majoitusliikkeessä.

Lepopäivän ohjelmaksi suunnittelimme lähinnä kevyttä matkailua. Karttoja hetken tuijotettuamme lähdimme ajamaan kohti Peltovuomaa, josta käännyimme itään Nunnasen tielle.

Nunnasesta eroaa Kalmakaltioon menevä tie (Kalmantie), jonka varrella on Hietatievoiksi kutsuttu laajahko dyynialue. Ennen dyynejä tien molemmin puolin on myös paljon soita. Kai ne Kalmansoita ovat, mitäs muutakaan?

Ajelimme mielenkiinnosta katsomaan hiekkoja, joita riittikin usean kilometrin matkalle. Kävimme yksin tein kääntymässä Kalmakaltiossa asti, joka kuitenkin oli hiljaisen oloinen paikka, koska siellä aiemmin toiminut majoitusliike on lopettanut toimintansa.

Hietatievoilta jatkoimme 956-tietä etelään kohti Puljutunturia, joka varsinaisesti oli päivän pääkohde. Tunturi on helppo saavuttaa: tien sivussa on tilaa muutamalle autolle, ja heti sen toiselta puolelta lähtee kolmen kilometrin mittainen merkitty polku.

Jo muutaman minuutin patikoinnin jälkeen rinteeltä aukeaa mukava näköala Puljun erämaa-alueen suuntaan. Kilometrin kohdalla eteen tulee pieni järvi, jonka rannalla on evästelyyn soveltuva laavu.

Laavulta on vielä pari kilometriä tunturin laelle, mutta polku on helppokulkuista ja nousu hyvin loivaa. Huipulta näkee hyvällä säällä koko Pallas-Hetta -tunturijonon!

Palattuamme autolle maantiekierroksemme jatkui kohti Tepastoa, josta käännyimme Raattamaan menevälle tielle ja sieltä jälleen kohti Pallasta.

Raattaman soratiellä meillä oli vähän ylimääräistä ohjelmaa, kun auton jarruihin (tai jonnekin) jäi kivi jumiin. Seurauksena tietysti oli kirskuva ääni, joka todennäköisesti kuului Ruotsiin asti.

Yritin irrottaa kiven peruuttamalla autoa ja kokeilemalla eri nopeuksia, mutta vasemman eturenkaan luota kuulunut ulvonta ei ottanut loppuakseen. Juuri kun olin tehnyt periaatepäätöksen renkaan irrottamisesta, murikalle lopulta tapahtui jotain ja vinkuna lakkasi. Kyseessä selvästikin oli yksi ensimmäisen maailman ongelmista, mutta äärimmäisen rasittava sellainen.

Loppumatkalla poikkesimme vielä Punaisille hiekoille, jolla nimellä Pallasjärven etelärannan hiekkarantoja kutsutaan. Alueen hiekka todella onkin punertavan sävyistä. Paikka on suosittu uimaranta, eikä vähiten siksi, että matalaa vettä tuntuu riittävän aika pitkälle.