Aittokosken kupeessa oli hyvä viettää yksi yö. Koski pitää jonkin verran ääntä, mutta kun se on muutaman kymmenen metrin päässä, kohina ei auton sisällä haittaa.Aamulla oli ennakoitua poutaisempaa, mikä herätti meissä ajatuksen tutustua myös Koivujoen polkuun, jonka toinen pää näytti olevan sillan länsipuolella. Retkikarttaan merkityn reitin nimi tosin on "Karhunpolku yhdyspolku", mutta pohjakartassa lukee "Koivujoen polku", joka hieman epämääräisellä tavalla jatkuu kauas Nurmeksen puolelle.
Retkikartan merkinnästä huolimatta oli selvää, että Koivujoen reittiä tuskin kuljetaan paljon, joten se ei välttämättä erottuisi maastossa hyvin. Tämä huomioiden alkumatkan kärrypolku oli yllättävän helppokulkuista ja nopeaa edetä.
Miltei autolla ajettavaa polkua riitti reilun kilometrin verran, mutta sen jälkeen polku sukelsi metsään. Tässä vaiheessa reitin seuraaminen vaikeutui hieman, sillä polku ei ollut erityisen väkevä, eikä puihin maalattuja reittimerkintöjäkään ollut aina helppo havaita.
Toisaalta maasto ei ollut erityisen vaikeakulkuista, vain ojia ylitettäessä askelmerkkejä piti hieman hakea.
Ja olihan polulla yhä muutamia pitkostettuja kohtiakin, jotka viidakko tosin oli jo ottanut haltuunsa.
Ennalta kääntöpaikaksi kaavaillulle metsäautotielle oli kartan mukaan 2,5 kilometriä, mutta sen verran siinä polkua etsiessä hortoiltiin, että kello näytti lopulta kuljetuksi matkaksi neljää kilometriä.
Kääntöpaikalla oleva kyltti opasti Karjalan kierrokselle, jonka merkitys jäi vähän epäselväksi. Jos tuupovaaralaisilta kysytään, kyse on reittikokonaisuudesta, joka koostuu useasta pienemmästä polusta.
Koivujoen polku ei ehkä kulkuominaisuuksiensa puolesta ole parasta A-luokkaa, mutta sitä ympäröivä metsä on silti monin paikoin kaunista. Reitti jatkuu Lieksa-Kuhmo -tien länsipuolella, mutta tuskin sen isompana kuin tien itäpuolellakaan. Täytynee joskus tutkia asiaa.
Näissä vähäisemmissä reiteissä kuitenkin on oma viehätyksensä, eikä polulla ainakaan tarvitse jatkuvasti väistellä muita kulkijoita. Jos sää suosii, metsän keskellä on aina viihtyisää paikasta riippumatta.
Aittokoskelle palattuamme päätimme vielä poiketa joen varressa olevalla kodalla. Kota on matala, mutta muuten aika iso. Tarkoitus oli kurkistaa sisälle, mutta olimme kuulevinamme sieltä jotain ääniä, niin ei sitten viitsitty häiritä. Ties vaikka aiemmin kohtaamamme musta enkeli odottelisi siellä illan pimentymistä.
Retken jälkeen jatkoimme illaksi Kuhmoon ja Kalevalan matkaparkkiin. Myös lähellä oleva leirintäalue olisi nyt ollut käytettävissä, ja kävinkin jalkaisin katsomassa, miltä siellä näyttää.
Mäntykankaalla kiemurtelevien kapeiden väylien varrella oli ihan kivan näköisiä vaunupaikkoja, mutta mäkisessä maastossa monet niistä olivat aika kaltevia. Autolla oma soppi varmaankin löytyisi helposti, mutta vaunun kanssa pujotellessa saisi paikoin olla tarkkana.
