Quinquaginta

Lomamatkamme toinen päivä oli itselleni erityinen, koska vietin samalla 50-vuotispäivääni. Olen joskus puolileikilläni sanonut vaimolle, että sitten kun täytän 50 vuotta, juhlin sitä jossain hevonkuusessa.

Olimme yöpyneet edellisen yön maanmainiossa Hotelli Vuokatissa. Jutellessani illalla saunassa jonkun metsästäjän kanssa tulin kysyneeksi, missä päin parhaat metsästysmaat mahtavat tällä suunnalla olla.

Koska en itse metsästä, vastauksella ei ollut suurta merkitystä. Mies kuitenkin totesi, että ainakin itärajalla on niin paljon susia ja karhuja, ettei sinne voi koiraa viedä lainkaan. Syövät kuulemma heti pois.

Itärajan seutu on kiehtonut minua jo pitkään. Vaimo kuitenkin vierastaa alueen eläimistöä, joten jokaista retkeä edeltää aina lyhyt suostuttelu.

Niin tälläkin kertaa.

• Hei, olen tainnut keksiä, minne voisimme tänään retkeillä.
• No? Puhuimmeko aiemmin Syötteen kansallispuistosta?
• Ehkä puhuimmekin, mutta ollessani eilen saunassa minulle suositeltiin itärajaa matkakohteena erityisesti koirattomille pariskunnille.
• Voi laupias taivas taas...
• Älä unohda, että kyseessä on merkkipäiväni!
• En toki. Ja sen paikan nimi on?
• Hämeaho.

Saatoin retkikohdetta lobatessani sortua pienimuotoiseen kiristykseen, mutta jatkoimme joka tapauksessa Vuokatista kohti Lehtovaaraa.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että loikkaisimme itärajan retkeilyreitille Säkkiahosta. Sitten kuitenkin muistin, että Lehtovaarantien varrelta on vaikea löytää autolle paikkaa, jos ei halua pysäköidä tien pientareelle.

Niinpä päädyimme ajamaan Raatikanvaaralle. Vaaran päällä olevaan silmukkaan voisi jättää auton, ja retkeilyreitti kulkisi aivan vierestä.

Päätös lähteä liikkeelle Raatikanvaarasta lyhensi patikoitavaa matkaa, mutta ehkä asiaa voisi kompensoida kävelemällä hitaammin, kuten 50v-juhlaretken arvolle sopiikin.

Tarkoituksemme oli tavoitella Hämeahon autiotupaa. En ennalta tiennyt, missä kunnossa Martinselkosesta pohjoiseen menevä reitti olisi, mutta polkuhan osoittautui mainioksi. Pitkospuut tosin olivat paikoin huonossa hapessa, mutta maaston ollessa kuivaa asialla ei ollut merkitystä.

Hämeahon tupa on varsin kivalla paikalla suon ja lammen reunassa. Pimeänä syysiltana ympäristö voi näyttäytyä erilaisena, mutta aurinkoisena päivänä tienoo oli hieno, ja riittävässä määrin hevonkuusessakin. Täällä kelpaa viettää 50v-juhlia!

Minua kävi onnittelemassa muutama kuukkeli...

... ja lisäksi juhlia saapui säestämään tikka, joka taisi tarkemmalta tyyppimerkinnältään olla pohjantikka.

Paluumatkalla vastaamme viipotti myös kärppä, jota tosin ensin luulimme näädäksi, lumikoksi, minkiksi ja ties miksi, mikä kuvastaa eläinbiologian tuntemustamme.

Kaikesta näki, että kärpällä oli kiire jonnekin. Se oli arvatenkin saanut vihiä, että Hämeahossa on bileet... Sori vaan, kaveri, mutta eväät syötiin jo!