Mielmukkajärvelle vievän tien alussa oli avoin puomi ja ajokieltomerkki, mutta koska Mielmukkavaaraan liittyvät ohjeet kuitenkin johdattivat kyseiselle tielle, halusimme mieluummin uskoa niitä. Merkin ulkoasustakin saattoi päätellä, että se oli laitettu paikalleen 70-luvulla ja sitten unohdettu siihen.
Vaaralle nousevan polun lähtöpiste oli Hietala-nimisen paikan kohdalla. Tai oikeastaan pisteitä oli kaksi, koska osa rengasreitistä kulki tietä pitkin. Jälkimmäisen vieressä oli pysäköintipaikka yhdelle autolle.
Ylös vievän reitin varrella oli muutamia kosteikkoja, mutta vaelluskengillä pärjäsi silti hyvin. Kaikesta kuitenkin huomasi, että menneenä kesänä on satanut aika paljon.
Lähempänä huippua lienee joskus ollut laavukin, joka kuitenkin nyt oli purettu tai romahtanut.
Vaaran laelta näkyi kerralla miltei koko Hetta-Pallas -tunturijono. Sen verran keroille kuitenkin oli matkaa, että niiden tunnistaminen oli hankalaa, ehkä Nammalakurun ympäristöä lukuun ottamatta.
Retken aikana oli enimmäkseen pilvinen sää, mutta aurinkoisina hetkinä vaikutti siltä, että Länsi-Lapissa on tällä hetkellä hienompi ruska kuin idässä - varsinkin koivujen osalta. Vaaran päältä tuuli oli kuitenkin puhaltanut lehdet pois.
Mielmukkavaaralle on kai jossain vaiheessa puuhattu tuulipuistoakin. Maalaisjärjellä ajatellen tuulivoima on mielekäs tapa tuottaa energiaa, mutta kun syrjäisen vaaran tai tunturin rakentaa täyteen myllyjä, lopputulos näyttää kyllä ihan korppikotkan perseeltä. Jos niitä jonnekin pitää rakentaa, niin rannikolle sitten. Esimerkiksi Helsingin Kaivopuistoon.
Mielmukkajärven jäätyä taakse ajelimme vielä Pallakselle kahville. Täytyi alkaa ajatella kotimatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti