Maailman laidalla

Viime keväänä lumikengät saivat kyytiä, kun suotrilogian nimissä pöllyytimme lunta ympäri Pohjois-Savoa. Tai ehkä lumi ei enää huhtikuussa ylenpalttisesti lentänyt, mutta soilla joka tapauksessa on keväisin mukava liikkua ja retkeillä.

Menneenä talvena lumikenkäily jäi melko vähälle, mutta kun lunta yhä riittää, asian ehtii vielä korjata. Meillä oli pääsiäisen jälkeen lomaa, joten päätimme lähestyä Varpaisjärveltä löytyvää Kuikkasuota.

Kuopion koillispuolella olevia kuntia on yleisesti ottaenkin siunattu hienoilla suoalueilla. Osa niistä on suojeltu, mikä helpottaa kulkemistakin; meillähän on nimittäin joskus ollut vaikeuksia ojien kanssa.

Nyt lunta oli niin paljon, etteivät kaikki ojat vielä edes erottuneet hangen alta. Kuikkasuota kohti näytti sitä paitsi menevän metsätraktoriura, jota pitkin alkumatkan voisi lompsia.

Traktoriuran alkupään liepeille oli aurattu levike, johon autonkin sai säädyllisesti pysäköityä. 

 

Kilometrin matka suon laitaan sujui nopeasti. Yhdessä kohtaa traktoriuran kuitenkin katkaisi Suuri-Salmisesta laskeva oja, joka tulvi aika pahasti. Vettä oli ehkä muutamia kymmeniä senttejä, mutta onneksemme vetisen kohdan yli meni jonkinlainen lumisilta, joten peruutella ei tarvinnut.

Lumi muutenkin kantoi aamupäivällä auttavasti.

Nalle Puhin elämä taisi enimmäkseen rajoittua puolen hehtaarin metsään. Puoli hehtaaria ei ihan riitä lumikenkäilyyn, mutta puolen neliökilometrin suo on hyvän kokoinen. Sellaisen kiertää kohtuullisessa ajassa ympäri, ja vastaranta on riittävän kaukana, jotta maailman murheet ehtivät matkan aikana unohtua.

Kuikkasuolle päästyämme mieleen kuitenkin pomppasi epäily: saakohan suolla tähän aikaan vuodesta edes kulkea? Kyseessähän on luonnonsuojelualue, ja joskus niihin liittyy rajoituksia.

Pikainen vilkaisu retkikarttaa kuitenkin paljasti, ettei rajoituksia ole. Hyvä niin, sillä en ole vuosien myötäkään tottunut ajatukseen, ettei jossain saisi liikkua vain siksi, että sinne on saattanut majoittua joku eläin. 

Ruokailua varten hakeuduimme suon koilliskulmassa pilkottaneeseen rinteeseen, joka oli likipitäen ainoa paikka, josta lumi oli jo sulanut. Syödessä huomasin, että kenkääni pitkin tallusti pieni otus, joka ihan ensimmäisenä toi mieleen ajatuksen punkista. Joko niitä nyt on?

Yrittäessäni saalistaa tunkeilijan tikun nokkaan se pyörähti jonnekin ja katosi, joten tarkempi tyypitys jäi tekemättä. Mutta ehkä se oli vain joku kuoriainen. Jospa se oli koppis.

Paluumatkalla hanki ei enää kantanut samalla tavalla kuin mennessä. Tämä toi retkeen oman lisämausteensa, koska päästäksemme autolle meidän pitäisi ylittää sama lumisilta kuin alkumatkallakin. Vieläkö se kantaisi?

Onneksemme lumikansi vaikutti yhä vahvalta. Tuskin ojaan kukaan on hukkunut, mutta vaihtoehtoisen ylityspaikan löytäminen olisi puron leveys huomioiden saattanut ottaa hetken.