Rajakokemus: enkeli

Matkamme toisena aamuna heräsimme Kuhmossa. Jo aamupalapöydässä kävimme keskustelun, jollaisia on ollut ennenkin. Vaimo aloitti:

• Miksi me emme koskaan lomaile niin kuin normaalit ihmiset tekevät?
• Mitä tarkoitat? Jotain rannalla makoiluako?
• No en, mutta... Joskus olisi kiva käydä vaikka jossain näyttelyssä tai museossa.
• Hmm... Museot eivät oikein ole minun juttuni, mutta haluaisin toki täyttää toiveesi. Miltäpä Raatteen vartiomuseo kuulostaisi?

• Se voisikin olla mielenkiintoinen paikka! Onko sinne pitkä matka?
• Ei, mutta Raatteen tiellä saattaa kesäaikaan olla ruuhkaa. Ehdotankin, että lähestymme museota Hukkalammen suunnasta.
• Siis hetkinen... Museolle vie tie, mutta me emme aja sitä pitkin, vaan hakeudumme taas johonkin helkkarin korpeen, ja ryömimme museolle metsän läpi? Niinkö?
• Jotenkin noin minä olin sen ajatellut.
• OK. Ja varmistan vielä: teet tämän kaiken minun vuokseni?
• Kyllä!

Hukkakankaalle etelän suunnasta menevä tie oli huono. Isoja kiviä törrötti siellä täällä, ja puskiakin piti moneen otteeseen raivata. Paikoin autosta piti nousta ihan vaan tarkastaakseen, mistä kohden kannattaisi ajaa.

Mainittujen syiden vuoksi tie lienee joskus suljettukin, mutta nyt puomit olivat auki. Hitaasti edeten pääsimme perille, mutta matalalla henkilöautolla tielle ei kannata lähteä.

Hukkalampi kuitenkin oli miellyttävä paikka...

... ja reittikin tarjosi sopivasti nähtävää, vaikka kyseistä osuutta ei ylenpalttisesti kuljetakaan.

Metsässä kohtaa usein kaikenlaista outoa. En tosin tiedä, mitä vaimo tässä näki.

Viimein Raatteen vartioasema putkahti esiin metsän keskeltä. Nyt oli hiljaista, mutta joskus portin kautta on käynyt hirmuinen liikenne.

Silmiinpistävin juttu aseman ympäristössä on valvontatorni, joka nousee 20 - 30 metrin korkeuteen. Pientä maksua (10 €) vastaan on mahdollista kiivetä torniin, mikä voi olla elämyskin, vaikka ei korkean paikan kammoisille sovellukaan.

Tornin sijasta me hakeuduimme vartioaseman tiloissa toimivaan kahvila-ravintolaan, jossa tarjoiltiin maittava kotiruokalounas. Täytyy sanoa, että possu/kanakastike peruna-, kasvis- ja riisilisukkeineen toi mukavaa vaihtelua pääosin leipäpohjaiseen retkiruokavalioomme.

Vartioaseman takana oli myös jonkinlainen rauhanpuisto, tai ainakin sellaisen jäänteet.

Rauhanenkeli oli jo saanut vähän siipeensä - mahdollisesti naulapyssystä - ja nyt enkeli lähinnä kauhistuttaisi, jos sen sattuisi pimeällä polulla kohtaamaan.

Hyvästeltyämme enkelin suuntasimme takaisin metsään ja paluumatkalle.

Ai niin, se museo... Museo oli maanantaina kiinni.