Olemme joskus reissuillamme tehneet sen virheen, että ryntäämme heti loman alkajaisiksi Martinselkoseen. Tällöin käy usein niin, että muut kohteet eivät selkosten jälkeen tunnu miltään, ja loma on pilalla.
Tällä kertaa osoitimme itsekuria säästämällä Martinselkosen lomamme loppupäähän. Vaimolla malttia olisi saattanut riittää pidemmällekin, mutta itse aloin jo hiukan hätäillä asian kanssa.
Ajatukseni oli, että voisimme ponnistaa selkosille eri paikasta kuin aiemmilla kerroilla. Päässäni olevan suunnitelman mukaan lompsisimme ensin Hoikkajärven sillan kautta Mustalammen laavulle, minkä jälkeen kaartaisimme Niittylammen pohjoispuolelta merkitylle reitille ja palaisimme Hallavaaran kautta takaisin lähtöpaikkaamme.
Yleensä vaimo on se, joka ensimmäisenä vastustaa hulluimpia suunnitelmiani, mutta tällä kertaa aloin epäillä niitä itse. Suot nimittäin olivat vielä märkiä, ja rajavyöhykkeen reunassa menevällä reitillä tuskin olisi kunnollisia pitkospuita. Hyttysten ja mäkäräisten herättyä suo-osuudesta saattaisi muodostua Via Dolorosa, jota en varsinaisesti tavoitellut.
Vaaliakseni avioliittomme tilaa ehdotin, että lähdemme sittenkin liikkeelle Porrasahosta, aivan kuten muutama vuosi sitten. Lisäpontta mielenmuutokselle antoi se, että satelliittikuvissa näkyi Mustalammen paikkeilla uusia pitkospuita, jotka olivat eri paikassa kuin nettikarttaan merkitty reitti. Onkohan Martinselkosen kautta kulkevaa polkua jotenkin uudistettu?
Ajelimme Syötteeltä Pirttivaaraan ja edelleen kohti Porrasahoa, jonka pienehköllä pysäköintipaikalla oli ennestään rajavartioston auto. Jos rajavartijatkin lähtevät mieluummin liikkeelle täältä, reittisuunnitelmaan tehty muutos lienee ollut järkevä.
Martinselkosesta on vuosien myötä tullut itselleni mieluinen paikka. Jopa vaimo hetkittäin ihmettelee sitä intoa, jolla minä tätä paikkaa lähestyn.
Toisaalta vaimokin taitaa viihtyä selkosilla, kun niille viimein päästään. Ainakin, jos puheenaiheista sovitaan etukäteen.
- Kuuletko... Mustarinda!
- Äläpä nyt taas aloita tuota juttua.
- No en. Mutta onkohan Teerilammelle menevä polku linjattu uudelleen?
- Toivottavasti ei ainakaan siksi, että karhut ovat liikaa mieltyneet vanhaan polkuun.
Jo matkan alussa kävi ilmi, että merkittyä reittiä oli todella tuunattu, ilmeisesti jo viime kesänä. Suo-osuuksia oli korvattu metsäisemmillä pätkillä, joiden alkua oli paikoin vaikea havaita.
Retkikartan reittimerkintä seuraili yhä vanhaa polkua, joten kartasta ei ollut apua muuten kuin ilmakuvien osalta. Menomatkalla etenimmekin pääosin vanhaa reittiä pitkin, koska heikosti merkityt risteyskohdat jäivät meiltä huomaamatta.
Puissa oli valtavasti naavaa, mikä sai paikan näyttämään aivan satumetsältä. Luulen, että tämä on yksi syy sille, miksi pidän tästä paikasta.
Teerilammen tuvalla ei enää näkynyt korona-aiheisia viestejä. Tosin eipä tuolla ollut muita kulkijoitakaan.
Olin ajatellut esitellä selkosia Mallalle, mutta se ei Teerilammella onnistunut, koska tupa lähiympäristöineen on EFR100-rajoitusalueella. Ratkaistaksemme ongelman jatkoimme tuvalta kilometrin verran pohjoiseen, jolloin sopivasti putkahdimme rajoitusalueen ulkopuolelle.
Itärajalla tapahtuvaan ilmakuvaukseen saattaa lentorajoitusten ohella liittyä myös kuvauskieltoja. En ollut varma, rajoittavatko ne myös EFR100-alueen suuntaan tapahtuvaa kuvaamista, joten kuvailinpa kaiken varalta vain sisämaahan päin.
Autolle palatessamme päätimme keskittyä seuraamaan uutta reittiä, jonka menomatkalla paljolti missasimme. Uusi linjaus ei mielestämme ollut yhtä hieno kuin vanhempi, mikä tosin saattoi johtua siitä, että osa huomiosta meni reittimerkintöjen hakemiseen. Onneksi maasto oli enimmäkseen helppokulkuista.
Eräkeskus osoittautuikin mainioksi paikaksi! Uudehko, siisti huonemajoitus oli liki hotellitasoa, ja aamupalaakin sai. Olkoonkin, että en arvosta karhusafareita ja kuvauskoppitoimintaa, joita täälläkin harjoitetaan.
Keskuksen sijainti Martinselkosen luonnonsuojelualueen välittömässä läheisyydessä herätti minussa monenlaisia haaveita. Voisikohan tänne sulkeutua etätöihin?
Aamuisin voisi alkutöikseen lompsia läppärin kanssa Teerilammelle, jossa netti tuntui välttävästi toimivan. Virta tietysti jossain vaiheessa loppuisi, mutta sitten olisikin jo aika palata takaisin. Siinähän tuo uusi polkukin pikku hiljaa syntyisi.
Eräkeskuksen isäntä (entinen rajamies itse) vahvisti, että alkuperäinen ajatuksemme tavoitella Mustalammen laavua olisi ollut huono. Pitkospuita ei juurikaan ole, eikä kuulemma ole Hoikkalammen siltaakaan.
Liekö sitä siltaa koskaan ollutkaan... Muistelen joskus sellaisen kartassa nähneeni, mutta nyt paikalla ei näy mitään. Ilmakuvistakaan siltaa ei erotu sen enempää kuin Hoikkalammen rannastakaan, josta yritin siltaa tihrustella. Olenkohan keksinyt koko asian?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti