Nyt köyritään!

Keyritynjoki. Se alkoi tällä kertaa kiinnostaa. Perimmäinen syy on hämärän peitossa, mutta ehkä Rautavaaran suunta muuten vain veti puoleensa.

Yksi syy saattoi olla se, että Keyritynjoen pohjoisrannalta löytyi aavistuksen syrjäinen laavu, jonka luo näytti silti menevän polku. Tai ehkä joki itse houkutti, sen vaikeasti lausuttava nimihän kääntyy herkästi Köyrimäjoeksi.

Oli miten oli, lähdimme taas tavoittelemaan yhtä elämämme silmukoista.

Ajomatka Kuopiosta keskelle Rautavaaran metsiä kesti yllättävän kauan. Meillä kuitenkin oli tuuria, koska valitsemamme metsäautotien päässä ei ollut muita.  Olemme yleensäkin olleet tämän asian suhteen melko onnekkaita.

Retkipäivämme ei ollut aivan yhtä kuuma kuin edelliset päivät, mutta avoimella metsäkankaalla tätä ei oikeastaan huomannut. Moni käärii töiden alkajaisiksi hihansa, mutta vaimo aloitti säätämisen housun lahkeista.

Retkikohteisiin liittyy usein tiettyä epämääräisyyttä, mikä tavallaan on tämän harrastuksen suola. Aika usein avoimet kysymykset liittyvät kartalta valittuun reittiin.

Parhaimmillaan karttaan merkitty polku tarkoittaa kauniissa kangasmetsässä etenevää jälkeä, jota on lintujen visertäessä kiva kulkea. Toisinaan polku taas viittaa metsätraktorin tekemään uraan, joka sekin on risuista umpimetsää parempi vaihtoehto. Joskus traktorin jättämä jälki kuitenkin on vuosia vanha, eikä sitä enää erota ympäristöstään.

Tällä kertaa tarjolla oli kaikkia näitä vaihtoehtoja, mutta mitä lähemmäksi laavua pääsimme, sitä risukkoisemmaksi reittimme muuttui, eikä metsäkoneurastakaan lopulta ollut mitään iloa.

Välillä erkaannuimme hetkeksi toisistamme. En ollut ihan varma, missä suunnassa vaimo oli, jolloin säikähdin metsässä näkemääni hahmoa. Ei hyvänen aika, mikä siellä taas menee? Wagner?

Etsimämme laavu onneksi löytyi nopeasti. Reittiin verrattuna se oli ympäristöineen ihan OK, mutta itse rakennelma lähestyi jo luhistumispistettään. Emme uskaltaneet mennä laavun sisälle, joten söimme eväitämme nuotioringin ympärillä.

Tulipaikalla kasvaneesta ruohon määrästä päätellen nuotiota ei oltu pidetty vähään aikaan. Joen toisella puolella näytti paremmalta, ehkä liiankin hyvältä meille.

Laavullamme ei ollut nimeä, mutta se oli selvästi pystytetty vesillä liikkujien tarpeita ajatellen. Vähän matkaa alajuoksun suuntaan oli nimittäin kyhäelmä, joka lienee tarkoitettu veneen tai kanootin vetämiseksi maalle.

Vene olisikin merkittävästi helpottanut paluumatkaamme, mutta meillä ei ollut sellaista, joten suuntasimme joelta takaisin metsään.

Kuvaavaa on, että alkumatkalla ohittamamme laajat hakkuuaukeat olivat kenties reittimme parasta antia...

... tai ainakin aukealla oli hyvä huilata, ja avaraa maisemaa tuijottaessa risukotkin häipyivät mielestä.

Paluumatkalla aloin pohtia, että olen tainnut viime aikoina melko usein johdattaa vaimon rytöiseen maastoon. Mahtaisiko nainen tykätä, jos välillä olisi kauniimpaa ja helpompaa?

Samalla mieleeni muistui edellisen syksyn reissuni Älänteelle. Siellähän oli hienoa, pitäisiköhän rouvaakin välillä hemmotella aurinkoisella hiekkarannalla?

Vaimo ei vastustellut ehdotustani, joten päätimme vielä ajaa Rautavaaran toiselle puolelle. Pysäköimme auton saman sillan kupeeseen kuin syksylläkin, ja lähdimme lompsimaan kohti Kuokanniemen kärkeä.

Kuokanniemen länsipuolella menee pieni polku, vaikka sitä ei ole karttaan merkittykään. Sitä pitkin on hyvä kulkea hiekkarannalta toiselle, vaikka niemen kärkeen asti.

Miellyttävät olosuhteet antoivat meille syyn pysähtyä. Syömään, kuten tavallista.

Rannalla näytti tapahtuneen kaikenalaista. Mikähän eläin jättää tällaisia jälkiä? 

Yleensä nämä kenkäkuvat ovat seurausta johonkin isompaan eläimeen liittyvästä innostuksesta, mutta liekö tällä kertaa kyse ollut saukosta?  Vai kärppäkö rannalla on touhunnut?

Syksyllä en käynyt aivan Kuokanniemen kärjessä asti, mutta nyt sen välttely olisi ollut silkkaa laiskuutta.

Älänne oli mainio valinta päivän toiseksi retkeksi. Olin totta puhuen ennen Rautavaaran matkaamme haikaillut taas Patvinsuon suuntaan, mutta eihän sinne voi joka viikonloppu ajaa. Älänteen hiekkaiset rannat muistuttavat Suomunjärven maisemia, joten sekin tarve tuli oikeastaan täytettyä.

Valkea-Karsikosta laskevan joen yli ei silti vieläkään päässyt autolla, mikä hidasti kotimatkaamme. Mahtaakohan tuohon enää kunnon siltaa tullakaan.