torstai 23. heinäkuuta 2020

Iso musta

Kahden Ukkohalla-vuorokauden jälkeen oli aika jatkaa eteenpäin.  Seuraavaksi majapaikaksemme kaavailimme Iso-Syötettä, jonka lähistöllä olisi useita mielenkiintoisia reittejä. 

Myös matkan varrelta löytyisi muutamia meille vieraita kohteita; oikeastaan koko vaarajono Kuirivaaralta Siikavaaralle oli sellainen.  Olemme tosin joskus kivunneet Siikavaaralle, mutta tällä kertaa meitä kiinnosti erityisesti Kuirivaara.

Ihan aluksi päätimme kuitenkin pistäytyä paikassa, johon kiinnitimme huomiota jo Vääränsärkiltä palatessamme.  Paljakanvaaran laelta nimittäin löytyy paitsi lyhyehkö Mustarinnan luontopolku myös näkötorni, joka mäen korkeus (380+ m) huomioiden vaikutti lupaavalta.

Luontopolun lähtöpaikalla on yleisessä käytössä oleva kota sekä parkkipaikka muutamalle autolle. Kodan yleisyyttä on syytä korostaa siksi, että lähellä on Mustarinda-seuran tukikohtana toimiva asuinrakennus, ja nimestä päätellen kota polkuineen on seuran reviiriä.


Mustarinda on tietysti mustarinta-sanan vanhakielinen versio.  Lintujen livertäessä yritin lähtöpaikalla keventää tunnelmaa.
  • Kuuletko, Mustarinda!  
  • Täh? 
  • Tuolla puussa, Mustarinda laulaa meille!
  • Tyhmä, se sana tarkoittaa karhua.  Seuran nettisivuilla sanottiin niin.
Kevennykseni ei toiminut haluamallani tavalla.  Ei pitäisi vitsailla, jos ei tunne alan sanastoa.

Luontopolun varrella olevalle näkötornille ei ollut kuin vajaan kilometrin matka.  Torni oli verrattain korkea...


... mutta ei siltikään riittävän suuri, koska kaikkiin ilmansuuntiin ei nähnyt esteettömästi.  Ukkohallan rinteet sentään erottuivat puiden lomasta.


Olin ennen retkeämme tutustunut Mustarinda-aiheeseen vierailemalla seuran nettisivuilla:
Mustarinda-seura kurottelee kohti jälkifossiilista kulttuuria yhdistämällä tieteellistä tietoa ja kokemuksellista taiteellista toimintaa.
Kuulostaa hienolta, joskin aavistuksen hipahtavalta.  Pitäisiköhän laatia residenssihakemus?  Tuskin jaksaisin tutkia mitään, mutta voisin vaikka soitella Paljakanvaaralla syntikkaa yhden talven.  Ehkä tuloksena olisi taidetta!

Paljakanvaaran rinteestä löytyi tällainen EContaineriksi kutsuttu laitos.  Nyt se oli tyhjillään, mutta joskus siellä on jotain, näyttelyitä tai muuta jälkifossiilista kulttuuria.


Luontopolku eteni pääosin aarnimaisessa metsässä ja tuntui pidemmältä kuin oikeasti olikaan.  Kun viimein selvisimme metsästä ulos, kello oli jo kaksi.  

Vaikutti siltä, että emme enää ehtisi Kuirivaaralle, jos tarkoituksemme on jatkaa yöksi Syötteelle. Päätimme silti tutkia, löytyisikö Kuirivaarantien varresta pysäköintipaikkaa, jota voisimme hyödyntää myöhemmin.  

Tässä vaiheessa asiat hieman mutkistuivat.  Paikansimme kapean Kuirivaarantien varresta lupaavan näköisen levikkeen, mutta siihen oli ajanut iso kuorma-auto, ja vähän matkan päässä odotti metsätraktori.

Saadaksemme auton käännettyä jouduimme ajamaan puolisen kilometriä pidemmälle, minkä jälkeen lähdimme huristelemaan takaisin kohti päätietä.  Mutta voi, tuona aikana kuorma-auto oli ajettu levikkeeltä keskelle tietä, ja sen kuljettaja oli hakeutunut metsätraktorin ohjaimiin selvästikin tarkoituksenaan siirtää traktori kuorma-auton lavalle.

Samaan aikaan vastakkaisesta suunnasta paikalle kaahasi Postin jakeluauto.  Tuloksena oli Kuirivaarantien kello kuudentoista ruuhka, johon osallistuivat siis kuorma-auto (työhommia), metsätraktori (työhommia), Postin auto (työhommia) ja me (turisteja tukkimassa tietä).


Onneksi kuorma-auton kuljettaja sai traktorin kyytiinsä nopeasti.  Etenkin lavalle peruuttaminen tapahtui sellaisella rutiinilla, ettei kyseessä selvästikään ollut ensimmäinen kerta.

Ruuhkan hälvettyä jatkoimme kohti Syötettä ja Kide-hotellia, jota kaavailimme tukikohdaksemme seuraavien kahden vuorokauden ajaksi.

Majoitus järjestyikin helposti.  Varausta tehdessäni satuin tiedustelemaan virkailijalta: "Huoneistoilla taisi olla omat merkityt autopaikat?"  Sekuntia myöhemmin tajusin, miten hölmö kysymykseni olikaan.


Koska päivän aktiviteetit jäivät vähäisiksi, lähdin illalla vielä juoksemaan.  Olen joskus vähän purnannut sorastetuista poluista, mutta onhan niissä omat hyvät puolensa.


Onneksi olin mennyt Naavaparran polun joskus aiemminkin.  Alamäkeä ravatessa suon laidassa odottava karhu olisi saattanut muuten säikäyttää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti