Onko piru kotona?

Kun kesä toukokuun loppupuolella toden teolla puski päälle, minun oli vaikea pysytellä pois ulkoilmasta. Vaimoa sen sijaan piti jo vähän houkutella, koska retkeilymme oli keväällä ollut melko intensiivistä.

• Kuule, pitäisiköhän meidän käydä katsomassa Pirunpesää!
• Mikä se on?
• Kyse on luolasta, joka sijaitsee Kallaveden itäpuolella, Kangasmäellä.
• Vaikuttaa mielenkiintoiselta, ja autolla näyttää kartan mukaan pääsevän aivan lähelle.
• Voi olla, mutta ruuhkien välttämiseksi ehdotan silti, että lähestymme luolaa hiukan etäämmältä, esimerkiksi Saarijärvenvuoren suunnasta.
• Siis hetkinen... Luolalle vie tie, mutta me emme aja sitä pitkin, vaan hakeudumme taas johonkin helkkarin korpeen, ja ryömimme luolalle metsän läpi? Niinkö?
• Jotenkin noin minä olin sen ajatellut.
• Mitenkähän minusta tuntuu, että olen elänyt tämän hetken aiemminkin.

Vaimon déjà-vu saattoi olla hyvinkin aito, mutta päätimme joka tapauksessa jalkautua maastoon Saarijärvenvuoren liepeiltä.

Mäkijärvestä laskevan puron läheltä löytyikin aukea paikka, jossa auto ei olisi paikallisten tiellä. Sinne johtava tie oli paikoin jyrkkä ja kuhmurainen, mutta niinhän ne vuorilla tapaavat olla.

Lähtöpaikka oli hiukan väkisin keksitty, mutta parin kilometrin päässä oleva luola ainakin edellyttäisi kävelyä, mikä on aina hyvä juttu. Lisäksi tarjolla olisi vaihtelevaa maastoa, joten ihan juoksuvauhtia matka ei etenisi.

Koska retkivalmisteluihimme sisältyi tiettyjä äkkilähdön piirteitä, emme ehtineet ruokailla kotona. Niinpä päätimme jo alkumatkasta etsiä sopivan paikan evästelyyn. Palokankaan rinteeltä löytämämme suuri kivi soveltuisi tarkoitukseen hyvin.

Kylläisenä jaksaa paremmin kulkea, kun ei tiedä, mitä edessä on.  Paikoin metsä oli pääosin kauniisti hoidettua ja siten helppokulkuista...

... mutta välillä aika tiheää. Tsaarinaikaisia metsätraktoriuria oli onneksi paljon, mikä nopeutti etenemistä, vaikka välillä urat johtivatkin meidän kannaltamme väärään suuntaan.

Vaimon muistelemalla Raatteen reissulla kävi niin hassusti, että retken kirsikkana toiminut museo oli kiinni. Mahtaisiko pirunpesäkään olla auki?

Onneksemme pesään kuitenkin pääsi, vaikka itse luola oli aluksi vaikea paikallistaa isojen kivenjärkäleiden keskeltä.

Lopulta luolan suuaukko kuitenkin löytyi, rotkon pohjalta...

... ja se oli jopa merkitty keltaisella maalilla. Olisipa ollut noloa, jos sitä ei olisi huomattu!

Putosin joskus lapsena takapuoli edellä puolitynnyrin kokoiseen kuoppaan, josta en itse päässyt ylös. Arvelen tapahtuman jättäneen minuun klaustrofobisia muistijälkiä, koska luolaan ei nytkään tehnyt mieli.

Vaikka en tohtinutkaan tavoitella luolan sisäosia, rohkenin silti lähestyä rotkon ympärillä kirmaavia perhosia.

Paluumatkalla päätimme poiketa karttaan merkittyllä kodalla, joka jostain syystä mennessä jäi huomiotta. Syyksi paljastui se, että kodan paikalla oli enää kasa lautoja. Piruko sen kodan oli rikkonut?

No, ehkä kota oli vain saavuttanut elinkaarensa pään.

Autolle palattuamme yritin vielä ilmasta käsin tutkia Saarijärven toisella puolella kohoavaa töppärettä, joka on lupauksia herättävästi nimetty Tulivuoreksi. Minkähän vuoksi mäelle on annettu sellainen nimi?

Luonnonsuojelualueeksi merkitty Tulivuori on poikkeuksellisen jyrkkäreunainen, kuten myös sen vieressä oleva Huuhkavuori, mutta ehkä niihin ei kallioisuuden ohella liity muuta erityistä.

Jyrkkäpiirteisyys sen enempää kuin kalliotkaan eivät näistä kuvista erotu, koska ne jäävät toiselle puolelle mäkeä. Täytynee joskus palata asiaan.