Myös tänä vuonna ilmassa oli samanlaista henkeä: tiedossa oli aurinkoinen viikonloppu, ja päivälämpötilat olivat viimein nousussa. Pitäisiköhän taas lähteä Patvinsuolle? Etelä-Suomesta oli kuitenkin kantautunut tietoja, että monet kansallispuistot ja retkeilyalueet ovat tupaten täynnä ihmisiä.
Perille päästyäni ensimmäinen tunne oli pieni pettymys. Suomunjärven kahdella parkkipaikalla oli yhteensä 20 - 30 autoa, mikä oli odotettua enemmän.
Mielessä kävi ajatus kääntyä takaisin, mutta pikainen tutustuminen telttailualueeseen paljasti, että suuri osa ihmisistä lienee ollut päiväkävijöitä, koska telttoja näkyi vain yksi.
Päätin pystyttää oman majani telttailualueen kulmaan. Arvatenkin yöpyjiä tulisi vielä lisää, mutta onneksi Suomunjärvelle mahtuu tarvittaessa aika monta telttakuntaa. Poluillakaan ruuhka tuskin näkyisi, koska niitä on kohtalaisen paljon, ainakin kilometreissä mitaten.
Olin alustavasti kaavaillut, että voisin vielä illan aikana kiertää Suomunjärven ympäri. Pystytettyäni teltan kello kuitenkin lähenteli jo kuutta, joka oli järven kiertämistä (15 km) ajatellen liikaa, ainakin minun tyylilläni.
Varavaihtoehdoksi muodostui Suomunjärven lähimaastoissa kiertävä Mäntypolku. En muista, että olisin aiemmin mennyt sitä, ja iltalenkiksi viiden kilometrin mittainen lenkki oli juuri sopiva.
Patvinsuo on aavistuksen syrjäinen paikka, mistä syystä sen lajien kirjo on runsas. Esimerkiksi tätä, hiukan riikinkukkoa muistuttavaa lintua en muista tavanneeni muualla. Linnut viistomaiset silmät ovat niin oudot, että se on saattanut saapua kaukaakin.
Tämäkään ei ole helppo tunnistettava. Aluksi luulin sitä kentauriksi, mutta... eikö sellaisilla ole ihmisen pää? Tämä muistuttaa pikemminkin Krampusta. Ehkä se on Krampus.
Keväinen päivä oli kohtalaisen lämmin (kymmenen astetta ainakin), mutta ilta viileni nopeasti. Vaikka olen useasti poikennut Kuikkaniemessä...
... en koskaan ole mennyt aivan niemen kärkeen asti. Sieltä löytyikin pieni mökki, kalasauna. Hiukan epäselväksi jäi, onko rakennus tarkoitettu ihmisten vai kalojen saunottamiseen.
Suomunjärvellä on runsaasti samankaltaisia piirteitä Älänteen ja Tiilikkajärven kanssa. Hiekkaisia rantoja on paljon...
... ja jos yksi menee varjoon, voi aina siirtyä seuraavalle.
Palattuani opastuskeskusen liepeille vetäydyin telttaani tekemään iltapalaa. Tässä vaiheessa ilta oli jo sen verran viileä, ettei ulkoruokailu enää houkutellut, vaikka muilta osin elämä oli kohdillaan.
Viime vuonna hankkimani NeoAir-pumppu oli nyt ensi kertaa tositoimissa. Kuten alustava olohuonekokeilu osoitti, pumppu ei tee patjasta ihan valmista, mutta helpottaa kuitenkin sen täyttämistä merkittävästi.
Murusteltuani leipäni pitkin telttapohjaa aloin miettiä, voisiko pumppua käyttää myös telttaimurina, jos sähköt kytkee toisin päin? Joku pakastepussihan tuohon pitäisi vielä jatkoksi liittää, mutta laite voisi yllätysvieraiden tapauksessa olla korvaamaton.
Seuraava aamu avautui iltaa kylmempänä. En tiedä, oliko yöllä ollut pakkasta, mutta aamullakaan ei juuri tehnyt mieli poistua teltasta muuten kuin aivan välttämättömien syiden vuoksi.
Saatuani asiani järjestykseen päätin lähteä kohti Koiteretta.
Se tosin edellytti, että siirryn ensin autolla Lahnalammen pysäköintialueelle, josta voisin jatkaa minulle ennestään vierasta polkua pitkin kohti Pirskanlampea.
Lahnalammelta Koitereen suuntaan vievä polku kulkee osittain rajavartioston ampuma-alueen kautta, joten sitä ei voi kulkea milloin tahansa. Minulla oli onnea, koska muutaman päivän kesäneet ammunnat olivat päättyneet juuri edellisenä päivänä.
Pirskanlammelle päästyäni menin ihmettelemään lammelta kuuluvaa mekastusta. Siellä taisteli kolme lintua, joita ensin luulin lokeiksi, mutta ne taisivatkin olla tiiroja, kuten laiturilla kohtaamani nainenkin arveli.
Taistelulta homma vaikutti siksi, että linnut suorittivat todella jyrkkiä syöksyjä veteen. Olisin halunnut saada sellaisesta kuvan, mutta tehtävä osoittautui vaikeaksi, joten seurasin sitten näytöstä muuten vaan.
Tämä kulma Patvinsuosta oli viimeinen, jota en vielä ollut nähnyt. Ihan avosuolla reitti ei missään vaiheessa kulkenut, mutta kylmästä aamusta huolimatta iltapäivä oli jo kesäisen lämmin.
Kylmästä tuskin tarvitsee kärsiä niidenkään, jotka kesän aikana (näin oletan) asentavat uusia pitkospuita paikoilleen. Uusia lankkuja nimittäin oli paljon, kenties kilometrikaupalla.
Oman retkeni kääntöpaikaksi muodostui Nälmänjoki ja sen juuri käyttöön otettu lossilautta.
Lossilta Majaniemeen olisi ollut vain kolme kilometriä, mutta se oli tällä erää liikaa, kun takaisinkin pitäisi tulla. Arvaan silti, että ne kolme kilometriä jäävät mieleeni kummittelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti