Ladanivatunturi

Ranualta matkamme jatkui kohti Rovaniemeä. Matkan iso kuva oli se, että pohjoista tavoitellaan, mutta yhtään idemmäksi ei sateiden vuoksi kannata vielä ajaa.

Päädyimme illaksi Leville. Retkettömän päivän päätteeksi kävin juoksemassa Levitunturin huipulle. Tällä kertaa tajusin ottaa mukaan kännykän, joka edellisellä kerralla jäi hotellille.

Seuraavana aamuna alkoi näyttää siltä, että Itä-Lappiin voisi viimein yrittää. Karttaa tuijotettuamme päivän retkikohteeksi valikoitui Pelkosenniemen ja Savukosken rajamailla oleva Nivatunturi.

Nivatunturiin pääsee etelän suunnasta kahta reittiä. Matarakankaantien kautta matkaa kertyisi kymmenisen kilometriä, mutta metsäautotien kunto oli arvoitus. Matalaisentietä pitkin matkaa puolestaan olisi 16 kilometriä, mutta tietä kehuttiin netissä paremmaksi.

Kurkkasimme ensin Matalaisentielle, jonka alussa oleva liikennemerkki kuitenkin varoitti tien huonosta kunnosta. Jokseenkin ajettavalta - joskin kuoppaiselta - se näytti, mutta 16 km voi tuntua pitkältä, jos edessä on yllätyksiä.

Jatkoimme Matarakankaantien risteykseen. Tien alkupää vaikutti edellistä paremmalta, ja matkakin olisi olennaisesti lyhyempi. Tästä mennään!

Olisi ehkä pitänyt tajuta, ettei Matarakankaantiekään olisi päästä päähän tasaista hiekkakangasta, varsinkaan kahden sadepäivän jälkeen. Jossain Pirunpaskanmaan paikkeilla aloimmekin kutsua kohdetta Ladanivatunturiksi.

Matkalla piti raivata puskiakin, mutta vajaan tunnin jälkeen tunturi ilmestyi näkyviin. Toinen reittivaihtoehto olisi silti saattanut olla mielekkäämpi.

Odotusarvo oli, että tunturiin nouseva polku olisi kivinen ja hiukan hankala. Sateen jälkeen maasto ainakin oli märkää, ja reitin alussa polku virtasikin iloisesti meitä vastaan. Lähdimme kahlaamaan kohti polun yläjuoksua.

Ylempänä onneksi oli kuivempaa, eikä tunturin rinnekään ollut ihan niin rakkainen kuin mitä olimme kuvitelleet. Varsinkin laki oli yllättävän helppokulkuinen, ja telttapaikkakin olisi tarvittaessa löytynyt helposti.

Palovartijan maja oli pieni ja vähän vinossakin, mutta vieraskirjan mukaan vierailijoita näytti silti käyvän säännöllisesti. Yli puolen vuosisadan takaiset riimittelyt tuvan seinässä olivat jotenkin kiehtovia.

Maisematkin olivat kohdillaan, vaikka lähikukkuloita ei oikein osannut nimetäkään. Ennestään tuttu Kivitunturi ainakin jäi muiden mäkien taakse.

Koska olimme jo mennessä raivanneet tien auki, paluu takaisin päätielle sujui menomatkaa nopeammin. Yöksi vetäydyimme Samperin Savottaan.