Vähän tasapainottavaa

Chakrajärjestelmäni on ollut viikon takaisen lomailun jälkeen jotenkin sekaisin. Päästäkseni jälleen tasapainoon ehdotin vaimolle, että lähdemme viikonloppuna Hiidenportin kansallispuistoon. Vaimo tarttui ajatukseen.

Laskujeni mukaan kyseessä on kolmas vierailumme Hiidenporttiin. Aiemmilla kerroilla lähtöpaikkoina ovat toimineet Palolammen tai Urpovaaran pysäköintipaikat, joten nyt tuntui luonteikkaalta lähteä liikkeelle Käärmesärkältä.

Yllätykseksemme Käärmesärkän P-paikalla ei aurinkoisena lauantai-aamuna ollut yhtään autoa. Loikkasimme Pitkä-Portin suuntaan menevälle polulle, johon liittyvät opastekyltitkin oli hiljattain uusittu.

Kansallispuistot perustetaan yleensä paikoille, joissa on jotain erityistä. Hiidenportissa ydinasia on tietysti portti itse, mutta muutkin perusjutut ovat kyllä kunnossa. Rämeiset suot, aarnimetsät ja kiviset jyrkänteet seuraavat toinen toistaan pitäen kulkijan mielenkiintoa yllä.

Hyttysiä ja muita lentäviä kiusankappaleita oli kosteissa ja soisissa paikoissa selvästi enemmän kuin viikkoa aiemmin. Välillä kävikin mielessä, että jos eteen tulisi nappi, jota painamalla kaikki purevat hyönteiset voisi kilometrin säteellä lakoonnuttaa, liipasinsormi saattaisi olla herkässä. Valkosipulistakaan ei tuntunut olevan apua, vaikka yleensä se kai tehoaa verenimijöihin.

Kuivassa kangasmetsässä hyttysistä ei suuremmin ollut haittaa, mutta jonkinlaisen mäkärävaurion vaimo taisi matkalla kärsiä.

Pitkä-Portin nuotiopaikalla huilattuamme jatkoimme matkaa kohti Iso-Oravijärveä. Sen rannalta löytyvä laavu oli meille uusi tuttavuus. Tuulikin puhalsi sopivasti järven suunnasta vieden enimmät hyttyset mennessään.

Oravijärvellä syötyämmme askel tuntui taas keveämmältä, joten päätimme jatkaa vielä Kitusenlammelle. Siellä tapasimme päivän ensimmäiset (ja ainoat) kanssaretkeiljät, joiden kanssa vaihdoimme muutaman sanan.

Kitusenlampi on saman polun varrella, jonka itse viime syksynä kiersin. Mieleeni palautui tuolloin kohtaamani hiisi. Onkohan se selvinnyt talven yli? Olisin halunnut koukata Porttilammen kautta, mutta en tiennyt, miten esittäisin asian vaimolle.

• Jatketaanko vielä vähän matkaa rotkon suuntaan? Se lienee näin keskellä kesää aika kaunis.
• Jaa Porttilammelleko? Miksi? Mehän olemme käyneet siellä aiemmin.
• Eihän tässä sen ihmeempää syytä... No paria tuttua voisin ehkä matkalla moikata.
• Häh? Mitä ihmeen tuttuja sinulla täällä on? Hetkinen... Onko tämä taas niitä sinun typeriä hiisijuttujasi?
• Älähän nyt... Kyllähän metsässä on kaikenlaista.
• Sinä se et taida tajuta, ettei hiisiä oikeasti ole olemassa! Löydät metsästä jotain matoisia puunraatoja, ja uskottelet sitten havainnoinneesi sellaista, mitä muu maailma ei näe.

Hiisiasia selvästikin oli vaimolle vaikea uskoa, ja toisaalta minulle vaikea todistaa. Minusta alkoi tuntua, ettei vaimo usko Mörri-Möykkyynkään, mutta en uskaltanut kysyä.

Palasimme autolle samaa reittiä jatkaaksemme sitten 5284-tien toisella puolella olevalle Peurajärvelle.

Pystytimme teltan Iso-Valkeisen rannalle. Joskus autolta on kävelty telttapaikalle pidempiäkin matkoja, mutta toisaalta ratkaisu antoi meille mahdollisuuden keskittyä siihen, mikä on hyvää.