Luonnon akrobatiaa

Syyskuu 2024 alkoi hyvissä merkeissä. Tai ainakin sään puolesta kaikki oli kohdallaan, sillä satunnaisista sadekuuroista huolimatta ilman lämpötila huiteli edelleen +20 C -lukemissa. Ei aivan poikkeuksellista, mutta retkeilyautoilua ajatellen oikein miellyttävää. Vain muutama vuosi sitten likipitäen samoihin aikoihin maa oli jäässä ja puut huurteisia.

Syyskuisen lomaviikkomme alussa kaikki lomakohteen valintaan vaikuttavat mittarit osoittivat Itä-Suomeen. Lieksan ja Ilomantsin suunnalla olisi poutaisinta, lämpimintä ja aurinkoisinta, ja lisäksi maamme itäinen kolkka on verrattain lähellä kotia.

Pohjois-Suomi kiinnosti silti myös, koska taakse jäävän kesän Lapin reissut olivat varsin onnistuneita. Jopa eteläinen Suomi vilahteli keskusteluissa, ja pohdimmekin mahdollisuutta lähteä Kasnäsiin, josta löytyvässä kylpylässä joskus nuoruusvuosina poikkesimme. 

Käytettävissä oleviin päiviin nähden sekä Lappi että Kasnäs tuntuivat kuitenkin kovin kaukaisilta. Emme silti halunneet heti sulkea ainakaan Lapin porttia, joten lähdimme aluksi ajamaan kohti Kuhmoa, tarkemmin sanoen Peurajärvelle.

Peurajärven alue on matkailuautoilijoiden suosiossa. Varsinaisen Peurajärven rannoilla tosin on lähinnä mökkimajoitusta, mutta muiden järvien ympäriltä löytyy myös matkailuvaunumerkillä osoitettuja paikkoja.

Itse päädyimme Mäntyjärven kaakkoisrannan P-alueelle, jossa olemme ennenkin majailleet. Tilavan pysäköintipaikan lähellä on nuotiopaikka laavuineen, eikä uimarantakaan ihan huonoimmasta päästä ole, jos syyskuussa helle sattuisi vielä ahdistamaan.

Lähellä olevista retkikohteista merkittävin on Hiidenportin kansallispuisto, mutta myös Peurajärven alueella menee mukavia polkuja. Mäntyjärven kierto on niistä pisin, mutta itse lähdimme kiertämään Iso-Valkeista, jonka varrelta pääsee halutessaan myös läheisellä Paistinvaaralla olevalle Kärnänkivelle.

Jos päätyy Iso-Valkeisen kierrokselle, ei Kärnänkivellä oikeastaan kannata jättää käymättä, koska se lisää matkaa vain parin kilometrin verran. Kysehän on painovoimaa näennäisesti uhmaavasta irtolohkareesta, jonka voisi kuvitella samantien vierivän mäeltä alas, mutta näin ei kuitenkaan ole tapahtunut.

Kiven pysty asento on joskus herättänyt epäilyjä, että se on nostetty pystyyn ihmisen toimesta.

Selvittääkseni asiaa pyysin tekoälyä luomaan havainnekuvat, joista ilmenee, miten kivi on mahdollisesti jääkauden aikana päätynyt nykyiselle paikalleen...

... tai miltä vaihtoehtoisesti näyttäisi, mikäli Kärnä-niminen henkilö pystyttäisi kiveä. 

Kuvista on aistittavissa, että tekoäly ottaa positiota jääkausivaihtoehdon puolesta. Itse haluaisin ajatella, että Kärnähän sen kiven on pystyttänyt, mutta en ole täysin vakuuttunut käytetystä menetelmästä.

Omituisesta asennostaan huolimatta kivi seisoo paikallaan verrattain tukevasti. Lähinnä mietityttää se, miten lohkareen rapautuminen vaikuttaa sen tasapainoon. Jos sopivasta kohtaa irtoaa riittävän iso pala, möhkäle voinee mennä nurin. Kivi on suojeltu, joten asiaa ei ole syytä tutkia sen enempää.

Iso-Valkeisen aurinkoisella etelärannalla syksystä ei ollut tietoakaan. Tai jos kesän ehtoon jostain havaitsi, niin ehkä siitä, että muurahaisten vilinä oli hiljentynyt. Löysin rantahietikolta tasan yhden muurahaisen, joka päämäärättömän oloisesti säntäili edestakaisin.

Mitähän ajatuksia muurahaisen mielessä mahtoi liikkua, kun lajitovereita ei näy missään, ja talvi on tulossa? Jos Kärnänkiven yhtään täytyy ponnistella pysyäkseen pystyssä, myös muurahaisen henkinen tasapaino lienee ollut koetuksella.

Peurajärven maastossa on sulan maan aikaan miellyttävää liikkua. Harjuja ja järvien rantoja pitkin etenevät polut ovat helppokulkuisia, ja tarvittassa Käärmesärkän kautta voi jatkaa vaikka Hiidenporttiin.

Syyskuussa illat väkisinkin jo kylmenevät, mutta samalla aamusumut tuovat oleskeluun oman lisämausteensa.

Omituisten kivien kerho

Brønnøysundin jälkeen matkamme suunta oli hetken hukassa. Ihan vielä ei ollut aika kurottaa kohti Haaparantaa, mutta kovin paljon etelämmäksikään ei enää voisi jatkaa.

Hetken asiaa vatvottuamme päätimme ajaa takaisin Hemavaniin. Jo kertaalleen koluttujen teiden ajaminen uudestaan (hitaasti) ei ole mielekästä, mutta reunaehdot huomioiden se vaikutti parhaalta vaihtoehdolta.

Päädyimme jälleen Hemavan Fjellcenteriin, jonka respassa oli nyt uusi tyttö. Hän yritti innokkaasti puhua ja ymmärtää suomea, ja jotta olisimme samalla viivalla, minä vaihdoin yleensä käyttämäni englannin kielen ruotsiksi... Kirjautumisprosessi eteni aika hitaasti, mutta uskoakseni se hyödytti meitä molempia.

Saimme eri huoneen kuin ensimmäisellä kerralla. Huone sijaitsi lähempänä rakennuksen päätyä, ja sen lattia oli oudosti kallellaan ikkunan suuntaan. Jopa siinä määrin, että huoneen ulko-ovelle oli jotenkin raskasta kulkea. No, eivätpä telttapaikatkaan aina ihan tasaisia ole.

Brønnøysundin reikäinen vuori oli lepopäivän ohjelmaksi ihan OK, mutta nyt oli taas aika kiivetä tunturille. Ruotsissahan niitä riittää, ja nimen keksiminen jokaiselle tunturille voikin olla vaikeaa. Tämä selittänee sen, miksi kartasta löytyy tunturi nimeltä Fjällfjällen (1406 moh).

Me kuitenkin hakeuduimme Tärnabyn kylän vieressä kohoavalle Laxfjälletille. Mäki lienee tärnabylaiselle samaa kuin Puijo kuopiolaiselle, mutta 829 metrin lakikorkeus antaa luvan olettaa, että laelta ainakin näkee jotain.

Laxjälletin huipulla on kivi, joka on hauskalla tavalla samantapainen kuin Kuhmosta löytyvä Kärnänkivi, hieman pienempi vain. Tapana kai on työntää pää kiven alle ja ottaa tilanteesta kuva, mutta annoinpa nyt olla.

Paikkakuntina Hemavan ja Tärnaby muistuttavat jotenkin Kilpisjärveä. Maisemat ovat hienot ja rakennuksia paljon, mutta todellinen asukasluku on silti pieni, vain muutamia satoja henkiä.

Laskettelupaikkoinahan H & T ensisijaisesti tunnetaan, mutta muutaman kymmenen kilometrin säteellä on sen verran nähtävää, että kyllä tuolla kesälläkin viihtyy. Osa hotelleista kuitenkin sulkee kesäksi ovensa, joten jäljelle jääneissä voi olla hetkittäin ruuhkaa.

Uusintastartti

Viikon takaisesta Pohjois-Karjalan kierroksesta jäi sen verran hyvä vire päälle, että päätimme seuraavana viikonloppuna ottaa uusintalähdön. Tällä kertaa tosin hieman pohjoisemmaksi, Kainuun puolellekin.

Homma lähti liikkeelle niin, että ajelimme perjantai-iltana Nurmekseen, Bomballe, josta lauantaina tavoittelisimme Kuhmon suunnasta löytyviä kohteita. Niistä olimme poimineet seuraavat:

• Peurajärvi
• Teerisuo-Lososuo
• Jämäsvaara
• Uuronrotko

Teerisuota lukuun ottamatta kohteet olivat osittain tuttuja, mutta kaikkia polkuja ei sentään ole koluttu. Ensimmäisenä hakeuduimme Peurajärvelle, jossa ajattelimme käydä katsomassa Paistinvaaralla nököttävää, Kärnänkiveksi nimettyä siirtolohkaretta.

Siirtolohkareita on alueella aika paljon, mutta Kärnänkivi on kyllä omalaatuinen. Miten se on onnistunut pysymään pystyssä?

Kapea kivenjärkäle on kallellaan alamäen suuntaan, joten sen voisi ajatella kaatuvan helposti. Kaatuminen ei toki ole mahdotonta, mikä lienee syynä sille, että kivi on rauhoitettu. Erikoinen luonnonihme on helposti tavoitettavissa, koska lähimmältä tieltä Kärnänkivelle on alle kilometrin matka.

Peurajärveltä jatkoimme edelleen kohti Kuhmoa, Teerisuolle. Kainuun suopoluilla on joskus toukokuussa märkää, mutta tällä kertaa vetisyys ei ollut ongelma.

Eläimetkin viihtyvät syrjäisellä suoalueella. Itse bongasimme ainakin teeren ja pari kurkea. Pitkospuiden yli oli myös loikkinut todella iso eläin, jota ensin jälkien perusteella epäilimme norsuksi. Ne eivät kuitenkaan ole Kuhmossa tavallisia, joten kyseessä lienee sittenkin ollut karhu.

Teerisuon jäätyä taakse matka jatkui Vepsän kautta kohti Risteliä. Paikan nimi kuulosti jotenkin tutulta, vaikka en tietääkseni ole käynyt siellä aiemmin. Sitten muistin, että takavuosina kuuluisuudesta nautti elokuvatähti, jolla oli samantapainen nimi. Olisikohan ollut Sylvia Risteli?

Vaimo piti kulttuuriaiheista knoppailuani turhanpäiväisenä, mutta Ristelin kautta joka tapauksessa pääsee helposti Jämäsvaaran reitistön länsiosaan. Itäpuolen polkuja tallasimme jo viime kesänä, mutta nyt jäi sellainen vaikutelma, että lännempänä kulkeminen on miellyttävämpää.

Lähdimme liikkeelle Miettulantien P-paikalta, josta patikoimme Petranpolkua Hepolammen laavulle ja takaisin. Varsinkin Hepovaaralla oli hienoa, ja maaston puolesta olisi voinut kuvitella olevansa pohjoisempanakin.

Kolmen kohteen jälkeen retkieväät oli syöty ja kellokin sen verran paljon, että päätimme säästää Uuronrotkon toiseen kertaan. Bomballa odotti höyrysauna ja pehmeä peti.

Itä-Suomi on kyllä melkoinen aarreaitta.