Ahvenisen kautta kohti Koiteretta etenevän menomatkamme varrelle osui monenlaista keliä. Subbe kehräsi tyytyväisenä, kun olin ennen lomaa vaihdattanut alle talvirenkaat, mutta mahtaisivatko liukkaat pitkospuut hidastaa omaa kulkuani?
Perille päästyämme lähdin Kaukon kanssa tarpomaan Kurkilahdesta kohti Teretinniemeä. Yöllä oli satanut lunta, mutta pitkokset eivät vaikuttaneet erityisen jäisiltä.
Kertaalleen tosin putosin suohon, mutta se johtui pikemminkin herpaantumisesta kuin liukkaasta alustasta. Jaloissani olleet säärystimet onneksi pelastivat minut pahimmalta kastumiselta. Miksi en ole käyttänyt niitä aiemmin?
Polulla oli aamun aikana ollut muitakin kulkijoita. Tähyilin siinä hetken kamera kädessä ympärilleni, mutta mitään ei näkynyt. Toisaalta karhu taitaa parhaimmillaan edetä viittäkymppiä, joten jäljet jättänyt yksilö saattoi olla jo Keravalla asti.
Martinselkonen kiehtoi minua alunperin matkakohteena siksi, että siellä karhuja liikkuu enemmän kuin missään muualla Suomessa. En silti ole ihan varma, olinko enemmän pettynyt vai helpottunut.
Märkä suo näyttää pakkasen jälkeen hassulta. Kesäisten tuoksujen puuttuessa jäinen aapa on jopa hiukan kolkko.
Teretinniemen lintutorni oli vankkaa tekoa. Nyt tornissa ei kuitenkaan ollut tarjolla muuta kuin kainalot kuivaavaa viimaa.
Teretin laavullakaan ei ollut ketään. Muutaman kilometrin päässä olevalla Hiienvaaralla tosin pidettiin rajavartioston ampumaharjoituksia, mikä saattoi vähentää kulkijoiden määrää. Vaikka ei kai sieltä ketään suolle ammuta.
Kauko tuntui vikisevän repussa, joten päästin sen vielä hetkeksi ilmaan. Jostain syystä Kauko halusi kuvata minuakin, mutta olkoon. Omat ajatukseni taisivat jo harhailla paluumatkan ympärillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti