Kalajan P-alueelle vievä tie on aavistuksen mäkinen. Se oli hyvin aurattu, mutta kun jäisen tien päälle kertyy vettä, autoiluun liittyvät haasteet lisääntyvät.
Subaru kyllä vetää mäet ylös, mutta paluumatka saattaisi olla jännittävä, jos alamäkeen syöksyy huolettomasti. Toivoinkin, että tie pehmenisi päivän aikana.
Jo alkumatkasta kävi ilmi, että lumikengät olivat ainakin lumen puolesta turhat. Vain vuoren päällä hanki paikoin upotti, jos astui polun viereen.
Nastat ja kävelysauva sen sijaan olivat hyödyllisiä, koska rinteisessä maastossa kulkeva polku oli paikoin jäinen. Jyrkissä kohdissa tosin oli köysikin apuna.
Vuori-Kalajan laavulle paistoi mukavasti aurinko. Jään päällä väreilevä vesi muistutti siitä, että talvi alkaa olla taputeltu, ainakin näillä leveyksillä.
Kalajanvuoren kautta kulkeva polku nousee paikoin terhakasti, mutta puiden lomasta näkeekin sitten kohtuullisen kauas.
Reitin varrella olevat kyltit kehottivat huolehtimaan lapsista, mikä onkin kallioisessa maastossa tarpeen. Pudotusta viereiselle lammelle on hyvinkin kymmeniä metrejä.
Tungosta lyhyehköllä reitillä ei ollut, vaikka pari retkeilijää tapasinkin. Mieltä piristivät myös siellä täällä näkyvät iloiset ilmeet.
Itseäni oli etukäteen askarruttanut se, ovatkohan hiidet jo alkaneet ryömiä esiin talvikoloistaan. Vielä niitä ei näkynyt, mutta yhden maahisen sentään kohtasin.
Nyt moni tietysti pähkäilee, että mitä eroa hiidellä ja maahisella mahtoikaan olla. Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että hiidet ovat isompia ja rumempia, johtuen lähinnä niille kasvaneista epämuodostumista ja muista ulokkeista.
Maahiset taas ulkoisesti muistuttavat enemmän ihmistä ja pukeutuvat usein kaapuun, kuten tapaamani yksilökin oli tehnyt. Molempien kanssa saa kuitenkin olla tarkkana, koska joskus ne ovat ilkeitä.
Kauko ei tuntunut maahisia säikkyvän, vaan halusi laavulle palattuamme lentää vuorelle vielä kerran. Enpä tuota tohtinut estääkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti