Epätoivo syvenee taas

On jälleen se aika vuodesta, kun talven päättymiseen liittyvä epätoivo nostaa päätään. Se on vähän outoa, koska on toki mukavaa, kun ilma lämpenee ja kesä lähestyy. Olisi kuitenkin kivaa vielä hiihdellä aurinkoisilla hangillakin. Edellyttäen tietysti, että jostain löytyisi puhdasta lunta suksien alle.

Viime keväänä ajelin epätoivossani Maaningalle asti toivoen löytäväni sieltä hiihtokelpoisia peltoja. Lopulta päädyin suksimaan metsäautotietä edestakaisin, mikä ei ollutkaan ihan huono vaihtoehto. Toisaalta alueella oli tainnut liikkua myös susia, mikä hermostutti minua hiukan.

Tänä keväänä ajattelin tehdä kotiläksyt hyvissä ajoin. Niinpä ajelin lauantaina kohti Kehvoa, jossa on kartan mukaan runsaasti pelto- ja suoalueita. Tarkoitukseni oli etukäteen selvittää, mitä minun kannattaisi sunnuntai-aamun hankiaisilla tavoitella.

Reissu ei nostattanut suuria toiveita. Lumitilanne vaihteli erittäin huonosta...

... megalomaanisen huonoon.

Ei tuollaisilla pelloilla hiihdetä, tai ainakin luistovoitelun täytyisi olla aivan viimeisen päälle kohdillaan.

Hiukan harmissani luovuin jo hiihtosuunnitelmasta, mutta kun sunnuntaiaamuna ennen kuutta herätessäni lämpömittari näytti muutamaa pakkasastetta, päätin kuitenkin yrittää. Varmuuden vuoksi pakkasin autoon paitsi sukset myös lumikengät, jotta voisin edes ryömiä metsässä, jos hiihtäminen ei luonnistu.

Lähdin ajamaan kohti Vehmersalmea. Lumitilanne ei ollut olennaisesti parempi kuin Kehvossakaan. Isot pellot olivat pääosin paljaana, mutta pienemmillä lunta vielä riitti. Ajatus hiihtää ympyrää jollain hehtaarin kokoisella pläntillä ei kuitenkaan kiehtonut.

Puutossalmen lossin kohdalla oli melko keväistä, ja linnut ilakoivat vesirajassa. Jatkoin matkaani ja päätin poiketa Ritoniemessä, jossa joulukuussa vietin rantalomaa.

Olin jo kertaalleen päättänyt, että jäähiihtokausi on tältä erää ohi, mutta Ritoniemessä huomasin, että rannan varjoisa osuus näytti hyvinkin hiihtokelpoiselta. Keväällä ongelmana usein on se, että kun jään päällä oleva lumi sulaa, paikalla on seuraavana aamuna luistinrata, joka ei sovellu hiihtämiseen.

Jään kantavuuttakin on loppukeväällä hankala arvioida, mutta rannassa ainakin olisi matalaa, jos asiassa tulisi tehtyä virheitä. Kauemmas selälle en enää olisi lähtenyt, vaikka näkyihän tuolla pilkkijöitä olevan.

Kiskoin sukset jalkaani ja aloin hiihtää kohti Ritoniemen kärkeä. Sen länsipuolella ei enää ollut hyvä mennä, mutta Suottalahden pohjukasta löytyi kuitenkin parin kilometrin mittainen pätkä, jota oli kiva sutia edestakaisin.

Baana ei kauttaaltaan laadullisesti vastannut edellisen kevään metsäautotietä, mutta toisaalta sudet puuttuivat, mikä on hyvä.