Tappion hetkellä

Kyllä se on niin, että talven hiihdot on nyt hiihdetty. Näin tappion hetkellä täytyy todeta, että epävirallisesta hiihtotavoitteesta jäi uupumaan liki tuhat kilometriä.

Onneksi mittariin kertyneet kilometrit olivat sangen miellyttäviä. En muista, että talven aikana olisi kertaakaan täytynyt puskea eteenpäin räntäsateessa ja rillit huurussa. Sopiikin hyvin kuvioon, että myös kevään viimeinen hiihtolenkki sivakoitiin hienossa auringonpaisteessa.

Perjantaiaamuna arvottiin vielä hetki sen kanssa, jäädäänkö miniloman viimeiseksi päiväksi Ylläkselle, vai ajetaanko jonnekin toisaalle. Lopulta jatkoimme huonevaraustamme päivällä ja siirryimme vain tunturin toiselle puolelle, Aurinkotuvalle, jonka kautta kulkevia latuja emme ole aiemmin menneet.

Aurinkotuvalta Ylläsjärven kautta Latvamajan suuntaan menevä latupohja oli latukoneen jäljiltä erinomaisessa kunnossa, tosin matkan varrelle osuneet lukuisat (10 - 12 kpl) tienylitykset rassasivat hiukan.

Talvellahan asialla ei ole merkitystä, mutta näin loppukeväästä sorateiden ylittäminen on melkoista kurasafaria. Otinkin tavakseni aina ylityksen jälkeen hiihtää hetken ilman suksia.

Kun latu sukelsi kansallispuiston alueelle ja tieosuudet jäivät taakse, ei olosuhteissa ollut valittamista. Huhtikuun lopussa muita kulkijoita on sen verran vähän, että hiihtäessään voi melkein unohtaa hotellien olevan vain parin kilometrin päässä.

Olen hiihtänyt miltei koko talven Yokon minisuksilla. Yksi pari on pelkästään luisteluhiihtoa varten, ja toista käytän kombimonojen kanssa. Hetkittäin tuntuu siltä, etten taitaisi edes tarvita muunlaisia suksia.

Sen sijaan hiihtotekniikkaa täytyy jatkossa monipuolistaa, koska etenen aina vain kuokkaa tai Mogrenia. Wassbergillä en pääse yhtään kovempaa kuin Mogrenillakaan, ja ankka on minulle jotenkin motorisesti vaikea tyyli.

Mutta ehkä tyylijuttuja on parempi miettiä seuraavan talvikauden alussa. Kesän yli varmaan selviää, vaikka tekniikassa olisi puutteitakin.