Käveleminen ei sinänsä ollut ongelma, mutta repun kantaminen oli. Pulman voisi tietysti kiertää niin, että minä kannan kaikki tarvikkeemme, ja vaimo kulkee ilman reppua. Kaupunkilomaakin harkittiin; ei ehkä Roomaan, mutta vaikkapa Kuhmoon.
Lopulta kuitenkin päädyimme siihen vaihtoehtoon, että lähden yksikseni liikkeelle muutamaksi päiväksi. Palattuani mietimme asiaa uudelleen, ja keksimme ehkä jotain muuta.
Omat matkakuvionikaan eivät tosin olleet selkeitä. Kesä vaikutti olevan kääntymässä syksyksi, ja tulevan viikon sää enteili sitä. Parin heleän päivän vuoksi ei viitsisi ajaa tuhannen kilometrin päähän, joten jostain lähempää pitäisi tekemistä löytyä.
Mittavan epätietoisuuden vallitessa pakkasin tavarani autoon, ja lähdin ajamaan kohti Nurmesta. Näytti siltä, että olen loman alkajaisiksi päätymässä Tiilikkajärven kansallispuistoon.
Vaikka Tiilikkajärvi on verrattain lähellä Kuopiota, olen viime vuosina vältellyt paikkaa. Minusta on tuntunut siltä, että aina kun Sammakkotammen ohi ajaa, P-alueella näkyy sata autoa. Tällä kertaa autoja oli kuitenkin vain neljä, joten uskallauduin sekaan, ja lähdin kiertämään Autiojärveä vastapäivään.
Polku vaikutti sitten viime kerran leventyneen merkittävästi. Toisaalta kulkijoita ei nyt ollut paljon, joten reitillä oli rauhaisaa. Kesäloma!
Etenin Venäjänhiekan ohi kohti Kalmoniemeä.
En itse asiassa muista, että olisin koskaan käynyt niemen kärjessä asti. Sanotaan, että Kalmoniemen ja Pohjoisniemen välinen salmi olisi kahlattavissa, mutta rannalta katsoen väli näytti aika pitkältä. Venelossi epäilemättä parantaisi selviytymisen mahdollisuutta.
Tiilikkajärvi on lintujen suosiossa. Pienet tirriäiset tuntuivatkin kerjäävän kulkijan huomiota, lienevät tottuneet saamaan osansa retkieväistä.
Tikkojakin näkyi ainakin kahta sorttia, ja ne takoivat puuta niin että tärykalvot helisivät.
Suuremmat linnut sentään käyttäytyivät arvokkaasti.
Syksyn merkkejä ei Tiilikkajärvellä vielä näkynyt. Iltapäivällä oli itse asiassa aika kuuma, koska olin varustautunut matkaan turhan paksuilla housuilla.
Onneksi tuuletusta pystyi tehostamaan pitämällä housujen sepalusta auki. Se viilensi oloa mukavasti, vaikka arvasin kyllä, että vaimo hermostuisi, jos tietäisi minun kulkevan vehkeet levällään.
Palattuani takaisin Venäjänhiekalle päätin pitää ruokatauon. Niiden merkitys jotenkin korostuu, kun kulkee yksin. Ehkä se johtuu siitä, että eväitä joutuu nyt syömään kahden ihmisen edestä.
Varsinkin tuplapakatut mutakakut täytyy käyttää tarkkaan pois, koska jos murusia tippuu polulle, ne vetävät puoleensa nälkäisiä petoeläimiä. Ahmoja ja sen sellaisia, joita Tiilikkajärvellä kuulemma on.
Uiton kämpälle vievä silta oli hiljattain tarkastettu, mahdollisesti Repovedellä tapahtuneen onnettomuuden seurauksena. [Edit: On näköjään tarkastettu muutama päivä ennen onnettomuutta.]
Autiojärven itäpuolella maasto on suomaisempaa, ja hyvin kaunista. Olen ehkä vältellyt Tiilikkajärveä turhan kauan.
Autolle palattuani päätin vielä poiketa Metsäkartanolla. Wikipedia kertoo kartanosta seuraavaa: "Se sijaitsee kaukana pääteistä erämaassa Ylä-Keyrityn järven rannalla, joka on tunnettu hiekkarannoistaan.".
En ehkä lähtisi takaamaan tuota erämaa-lupausta, mutta alueen hiekkarannat ovat kyllä yhtä hienoja kuin Tiilikkajärvelläkin. Ja lounaaksi tarjoiltu hirvenlihakeitto oli maittavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti