Kauas kurjet karkaavat

Matkamme toiseksi viimeisen yön vietimme jälleen Kuusamossa. Aamulla saimme vahvistuksen suru-uutiselle, jota olimme jo osanneet odottaa: Kuusamon Sokos-hotelli lopettaa toimintansa vuoden 2018 lopussa.

Asia on harmillinen, koska Kuopiosta pohjoisen suuntaan matkatessa Kuusamo on sopivasti puolivälissä, jos on Lappiin asti menossa. Lisäksi hotellin takaa on kätevästi päässyt hiihtoladulle, vaikka paikalle olisi saapunut vähän myöhemminkin.

No, asiaan täytyy vaan sopeutua. Jossain päin maailmaa epäilemättä sopeutuvat pahempiinkin ongelmiin.

Lomamatkamme alkoi kuitenkin olla lopussa, ja Martinselkonen vaivasi yhä mieltäni. Oli viimeisiä hetkiä ottaa asia puheeksi vaimon kanssa.

• Kuule, oletko nähnyt Kaukoa? En tiedä, missä se on. Ei kai se vaan jäänyt Martinselkoselle?
• Tuskin, juurihan sinä touhusit Kaukon kanssa Syötteellä. Eikä Kauko sitä paitsi ollut mukana Martinselkosella, siellähän ei saa lentää ilman lupaa.
• Niinkö? Mutta jospa se on omin päin lähtenyt Martinselk...
• Ei Kauko lennä ilman meitä yhtään mihinkään. Ja kyllä minä tajuan, mitä sinä ajat takaa. Voimme toki mennä sinne, pääsinhän minäkin eilen Salpalinjalle.

Asiat etenivät sulavammin kuin olin osannut toivoakaan. Tunsin tehneeni hyvät kaupat treidatessani Salpalinjan Martinselkoseen.

Niinpä ajelimme Juntusrantaan, sieltä edelleen kohti Pirttivaaraa ja lopulta Liejukankaalle, jossa edellisen kerran pyörähdimme pari vuotta sitten. Tuolloin tosin vain Lintulammen tuvalla poiketaksemme.

Emme muutamaa päivää aikaisemmin suoriutuneet Teerilammelle asti, mutta nyt aikaa olisi riittävästi, ja matkakin lyhyempi. Aluksi pitäisi vaan selviytyä Karttimonjoen yli.

Joen ylitys ei sinänsä ollut ongelma, mutta venelossit hermostuttavat minua muuten: retken aikana veneelle voi tapahtua jotain, joka vaikeuttaa sen käyttämistä paluumatkalla. Se tarkoittaisi, että ainakin toinen meistä (minä) päätyisi kalsareissaan jokeen.

Päätimme kuitenkin ottaa riskin, ja heti Karttimonjoen ylitettyämme alkoi tuntua siltä, että nyt ollaan oikeassa paikassa. Liki tuulettomassa metsässä oli hetken aivan hiljaista, kunnes kaksi kurkea ponnisti jostain ilmaan.

Vaikka kurjet pitivät melkoista meteliä, en ensin havainnut niitä. Kun viimein sain linnut näkyviin, ne olivat jo kaukana.

Hetki oli silti hieno, vaikka kurki ei erityisen harvinainen lintu olekaan.

Muita eläimiä emme retkellämme tavanneetkaan, ellei mukaan lasketa pientä mönkijää, joka epätoivoisesti kerjäsi vaimon huomiota. Hirven ja karhun jälkiä näkyi siellä täällä, mutta kovin tuoreita ne eivät olleet.

Menomatkalla vaimolle sattui haaveri, kun hän kompastuessaan kaatui ikävästi päin polulla törröttäviä kiviä. Kivet rouva onnekseen väisti, mutta polvihan siinä rytäkässä aukesi, joten pääsin testaamaan ensiaputaitojani: paljon käsidesiä ja laastari päälle.

Yritin jalkaa hoitaessani vitsailla huolettomasti, vaikka tiesin hyvin, että jos metsän pedot haistaisivat veren, vaimo olisi pulassa. Pahimmassa tapauksessa me molemmat olisimme. En toki ottanut asiaa puheeksi, vaan pyrin paikkaamaan polven mahdollisimman nopeasti.

Onneksi kaatuminen ei sentään keskeyttänyt matkantekoamme. Koska kyseessä oli lomamatkamme viimeinen retki, vietimme silti Teerilammen tuvalle päästyämme normaalia pidemmän tauon.

Kompurointi ei enää tuntunut vaivaavan rouvaakaan, vaikka jälkikäteen kävi ilmi, että kaatuessa yksi kylkiluista oli murtunut. No, niitähän ihmisellä riittää, ja Martinselkoselle päästäkseen voi kyllä yhden uhratakin. Tai siis vaimo voi, jotta minä pääsen.