Kauas hanhet karkaavat

Tiilikkajärveltä ajelin Bomballe yöksi. Nurmeksesta ajattelin ensin jatkaa Kuhmon suuntaan, mahdollisesti Hiidenportin kansallispuistoon tai Elimyssaloon, mutta yllättäen Patvinsuon sääennustekin osoitti elpymisen merkkejä. Seurasi vatvomista, jonka päätteeksi käänsin auton keulan kohti Lieksaa.

Oikeastaan suunta määräytyi sillä perusteella, että keksin tavoitella Ruunaan aluetta. Ruunaa ei varsinaisesti lukeudu suosikkipaikkoihini, enkä olekaan vuosikausiin käynyt siellä muuten kuin pikaisesti tuijottamassa koskea.

Mielikuvani Ruunaasta on se, että varsinkin jokivarret ovat vähän tylsiä. Ja koska kyseessä ei ole kansallispuisto vaan retkeilyalue, meno on joskus vähän karumpaa. Mutta ehkä olen väärässä.

Välttääkseni mahdolliset lieveilmiöt päätin tavoitella Ruunaanjärven rantoja. Sinne johtava Karhunpolku kulkee itse asiassa Ruunaan luonnonsuojelualueella, ja vie tarvittaessa Patvinsuolle asti. Ehkä hiukan syrjäisemmällä reitillä olisi muutenkin rauhallisempaa.

Jätin auton Haapavitjan pysäköintialueelle, josta lompsin Haapavitjan riippusillan yli kohti Karsikkosuota.

Jokivarressa oli jotain harrastajia, jotka eivät kuitenkaan laskeneet koskea veneillä, vaan loikkivat veteen kelluntapuvuissa. Tai olivat he saattaneet päätyä koskeen vahingossakin, mutta tilannetta oli joka tapauksessa hauska seurata, sillalta.

Ihmettelin hetken sitä touhuilua, ja jatkoin sitten Kakkisen laavun ohi kohti Ruunaanjärveä.

Aika pian tämän jälkeen maasto muuttui hienommaksi, ja varsinkin suota oli paljon. Suo oli hyvää ja kaunista.

Soiden lomassa jylhät mäntykankaat ja värikkäät kosteikot vyöryivät eteen vuoronperää, ja mieli rauhoittui sitä mukaa, kun koskessa kirkuvien ihmisten äänet jäivät taakse.

Ruunaanjärvelle ei lopulta ollut kuin kolmisen kilometriä, joten jatkoin Karhunpolkua vielä muutaman kilometrin verran etelään. Järven rantaan linjattu luonnonsuojelualue ei ole järin leveä, mutta kuitenkin riittävän iso loihtiakseen polun ympärille erämaisen tunnelman.

Lähimmät tiet eivät silti ole kaukana. Järven toisella puolella olisi ehkä vielä rauhallisempaa mennä, ellei rajavyöhyke rajoittaisi kulkemista.

Etelämpänä metsä muuttui sotkuisemmaksi, mutta ruuhkaa Karhunpolulla ei ollut. Tosin oli siellä joku marjastaja käynyt, sankokin oli kaatunut polulle. Miten harmillista!

Marjastajan saappaanjäljet erottuivat vielä selvästi metsäkankaalla. Nokian jalkineiden Kontio Classic, sanoisin.

Paluumatkalla poikkesin Marinkankaan tulipaikalle syömään eväitä. Yritin jälleen kerran kaivella Nutellaa leipäni päälle, mutta siitä seurasi vain, että minun piti kesken ruokailun käydä järvessä peseytymässä.

Rannasta palatessani kohtasin syksyn ensimmäisen hirvikärpäsen, kun huomasin yhden makaavan hengettömänä istuinalustallani. Olin kai epähuomiossa istunut sen päälle. Voih.

Jatkaessani matkaa kuulin järven yltä outoa ääntelyä. Selvästikin joku lintu, mutta mikä?

Lopulta lintuja oli enemmänkin kuin yksi...

... ja jonkin sortin hanhilaivueesta taisi olla kyse, vaikka mitään tunnuksia ei kyljissä näkynytkään.

Pikkupoikia en kuitenkaan hanhien selässä havainnut. Olen totta puhuen alkanut epäillä sitä Nils Holgerssonin juttua.