Ruunaanjärvi taisi yhä välkkyä sinisenä mielessäni, kun karttaa tutkiessani bongasin järven eteläpäästä hauskalta näyttävän kohteen: Kyrönniemi.
Kyrönniemi on osa Ruunaan luonnonsuojelualuetta, mikä lisäsi mielenkiintoani sitä kohtaan. Niemen kärkeen näytti menevän polku, jolle pääsisi helposti Kyrönsärkän alkupäässä olevalta hiekkakuopalta.
Niinpä käännyin Lieksan ja Ilomantsin väliseltä 522-tieltä kohti Itkinpohjaa menevälle hiekkatielle, ja pian olinkin jo kartasta katsomani hiekkakuopan portilla. Hiekkakuopan läpi niemen suuntaan jatkui pienempi metsäautotie, mutta se vaikutti hieman umpeenkasvaneelta, joten Subbe sai jäädä kuopalle.
Tietä kävellessäni kävi ilmi, että päätös oli vähän hätäinen, koska vain tien alkuosa oli pusikkoinen. Olisi ollut mahdollista ajaa lähempänä niemeä olevaan silmukkaan, mutta kauniina päivänä parin kilometrin ylimääräinen kävely ei varsinaisesti haitannut.
Lähempänä niemeä tie jälleen kapeni, muuttui sitten metsätraktoriuraksi ja lopulta - luonnonsuojelualueen rajalla - pieneksi poluksi.
Satelliittikuvissa näkyi, että niemen kärjessä on kapea kaistale, josta saattaisi olla vaikea päästä kuivin jaloin yli. Nyt vesi kuitenkin oli niin matalalla, ettei ongelmia ollut.
Kärjessä ei sinänsä ollut mitään erikoista, ja oikeastaan alkumatkasta kulkemani harju oli hienompi. Toisaalta, jos näille kulmille päätyy, kannattaa ehkä mieluummin hakeutua Ukonsärkälle, jonka varrelta löytyy kiva laavukin.
Harjun itäpuolella oleva soinen suisto (Möhkyrinluhta) makkarajokineen näytti kartassa hauskalta, mutta eipä suolle oikein harjulta nähnyt.
Kauko olisi epäilemättä tykännyt kurvailla suon päällä, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Toisaalta Kauko ymmärsi tilanteen, onhan nämä Venäjä-asiat jo moneen kertaan käyty läpi.
Tyynenä päivänä alkoi taas olla kuuma. Lisäksi tajusin, että minun pitäisi edetä rivakammin, koska olin kaavaillut ehtiväni illaksi Kolille, ja Patvinsuollakin pitäisi vielä poiketa. Avasin sepaluksen ja kiihdytin vauhtia.
Autolle kaahottaessani olin törmätä metsästä juoksevaan eläimeen. En siinä rytäkässä ehtinyt tunnistaa otusta kunnolla, mutta arvelen, että kyseessä oli mammutti. Niitähän ei ole aikapäiviin näkynyt, mutta ilmastonmuutos lienee taas herättämässä sellaiset henkiin. Tosin puoliksi syötyhän tuo oli, ja poikanenkin vasta.
Patvinsuolle oli verrattain lyhyt matka, joten Kyrönniemestä poistuttuani hurautin sinne reilussa puolessa tunnissa. Päätin lähteä liikkeelle Lahnasuon parkkipaikalta, koska puiston länsiosa oli minulle enimmäkseen vierasta.
Ajattelin tavoitella Koitereen suunnassa olevaa Pirskanlampea, mutta koska Kyrönniemessä meni suunniteltua pidempään, päädyin lähtemään vastakkaiseen suuntaan, Nälmänjoelle.
Nälmänjoen tulipaikalla oli aika paljon väkeä, mikä ei aurinkoisena päivänä yllättänyt. En kuitenkaan jäänyt iskemään tarinaa, vaan loikin Kaukon kanssa suon reunaan.
Annoin Kaukollekin aurinkolasit, mutta ne eivät tainneet olla mieluisat, koska Kauko hiukan pyöritteli silmiään.
Paluumatkalla poikkesin vielä Lahnasuon lintulavalla, joka on aikojen saatossa päässyt huonoon kuntoon.
No, mikään ei ole ikuista, kuten ei ollut Taimenmutkan autiotupakaan, jonka huomaan tätä kirjoitettaessa palaneen.
En ole juurikaan yöpynyt autiotuvissa, vaikka muuten niissä tulee vierailtua usein. Taimenmutkan poismeno tuntuu poikkeuksellisen koskettavalta, koska juurihan me kesäkuussa poikkesimme mutkalla. Se oli jotenkin lutunen, pieni tupa.
Ihmetystä herättää se, että vain muutaman kilometrin päässä oleva Kaakkurinlammen laavukin näytti lähimenneisyydessä palaneen. Lienee kuitenkin jo selvinnut, ettei tapahtumilla ole yhteyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti