Pyhien seurassa

Oma lomareissuni oli onnistunut, mutta kotiin palattuani minua odotti yhteiseen loppulomaamme liittyvä problematiikka. Vaimokin ehkä haluaisi lomansa aikana käydä jossain.

Rouvan kylkiluuongelmien vuoksi perinteinen reppuretkeily vaikutti yhä hankalalta. Kaupunkilomalleko tässä sitten pitää lähteä? Ottaa osaa johonkin toritapahtumaan? Jopa mennä elokuviin?

Tuijotin Suomen karttaa ja siinä näkyviä kaupunkeja. Ajaisimmeko Etelä- vai Länsi-Suomeen? Raumalle, tai mahdollisesti Poriin? Vaasassakaan ei ole käyty aikoihin.

Kaikkiin tuntui olevan pitkä matka, enkä todennäköisesti olisi kyennyt keksimään meille mielekästä ohjelmaa. Asia hermostutti minua, joten yritin luikerrella tilanteesta ulos.

• Kultaseni, olen miettinyt murtunutta kylkiluutasi ja tullut siihen tulokseen, että meidän on tällä kertaa parempi lähteä kaupunkilomalle.
• Oi, miten ihanaa! Lähdemmekö Roomaan vai Barcelonaan? Tai ei sillä väliä, päätä sinä!
• Älähän nyt intoile, käytettävissämme on enintään neljä matkapäivää. Ei siinä ajassa ehdi kuin Juutinrauman sillalle, ja silloinkin pitäisi ajaa Malmön ohi, mikä on vaarallista.
• No mitä mielessäsi sitten on?
• Olin ajatellut Ilomantsia!
• Mutta eihän Ilomantsi ole kaupunki.
• Äh... No sitten lähdetään Petkeljärvelle! Se on hieno paikka, ja ihan tarpeeksi urbaani kohde meille.

Onneksi rouva ei tyrmännyt asiaa täysin. Ehkä kylkiluita kannattaakin jo hiukan koeponnistaa, ja tiukan paikan tullen voisin itse toimia muulina.

Päätimme silti poimia matkan varrelle myös kevyempiä kohteita, joista ensimmäiseksi valikoitui Valamon luostari. Suuntasimme ensi töiksemme Heinävedelle.

Oli mainio ajatus lähteä luostariin. Varsinaisten kirkkorakennusten ohella alue on muutenkin kiehtova, ja munkkien kiireetöntä elämää on rauhoittavaa seurata.

Luostarin lähipiirissä toimii nykyään ainakin hotelli, kahvila-ravintola, muistoesinemyymälä sekä viinimyymälä. Myös kesäkauppa löytyy, tosin lafka oli jo tältä kaudelta suljettu.

Kävi kuitenkin niin, että me ajauduimme luostarialueelta Kuuverinniemeen menevälle retkeilypolulle. Suurin ero tavalliseen retkipäiväämme taisikin olla se, että tällä kertaa rouva kantoi repun sijasta käsilaukkua, ja minulla oli ylläni kauluspaita.

Vajaan viiden kilometrin mittainen polun ja latupohjan yhdistelmä ei ollut erityisen näyttävä, mutta hirvikärpäsiä metsässä oli paljon. Olimme hädin tuskin päässeet luostarin porteista ulos, kun ne saatanat olivat jo kimpussamme.

Hirvikärpästen tuottama ärsytys kuitenkin haihtui mielestä, kun palasimme luostarialueen suojiin ja menimme Trapesaan kahville.

Kahvittelun jälkeen poikkesimme vielä luostarin myymälään, josta ostin pullollisen Valamon Vaeltajaa. Arvelin sen olevan marjamehua, mutta kun nyt katson tarkemmin, kyseessä onkin "vaeltajan viini". Ei se mitään, viini toimineekin paremmin, jos mielii lähemmäksi Jumalaa.

Luulen, että luostarielämä sopisi minulle. Kun arkiset askareet alkavat tuntua raskailta, pitäisikin ehkä kartoittaa vaihtoehtoja. Onkohan munkiksi vaikea päästä?

Kiinnittäessäni huomiota ortodoksimunkkien pukeutumiseen epäusko kuitenkin valtaa mieleni. Voiko kaapu päällä juosta? Tai hiihtää, mieluiten vapaalla tyylillä?

Joutuisin ehkä tekemään pukeutumisen suhteen myönnytyksiä. Liturgiaa kun ei ilmeisesti voi vetää tiukoissa trikoissa, tai pelkkää suitsutusta siitä ei ainakaan seuraisi.