Hotelli Vuotispirtin lähellä olevalta kansallispuiston parkkipaikalta on hyvä lähteä liikkeelle. Minun toiveitani seuraten olisimme päätyneet tunturijonon taakse, länsipuolelle siis, mutta vaimo ei ollut innokas sutimaan koko tunturia ympäri. Niinpä sitten hiihtelimme Vuontispirttiä kiertäviä pienempiä latuja.
Vuontisjärven puolella on joskus vähän hämärää, kun tunturi varjostaa auringon säteitä ja maastokin on metsäistä, mutta huhtikuussa tämä ei enää ole ongelma.
Lännempänä on silti yleisesti ottaen avarampaa, ja Lapponia-hiihdon jälkeen Kortejängän ja Hannukurun välinen osuuskin olisi mahdollista hiihtää konelatua pitkin. Itse olen aina nylkyttänyt tuon välin kelkkauraa pitkin, ja tästä syystä kai sukset siihen suuntaan hapuilivatkin.
Toisaalta Vuontisjärven ympärillä menevät ladut ovat mukavan helppoja, eikä maisemissakaan ole valittamista, vaikka ei tunturiin nousisikaan.
Olen joskus kertonut Kaukolle Pallastuntureista, mutta nyt se ensi kertaa näki ne itse, ihan läheltä. Päivä oli liki tuuleton, ja Kauko tykkäsikin kaarrella taivaalla tuntureille tähystellen.
Vaikka Kauko on toisinaan itsepäinen, se on silti luotettava kaveri silloin, kun on tarkoitus ottaa kuvia. Kännykästä ei aina voi sanoa samaa.
Monia puhelimiahan voi käyttää hansikkaat kädessä, kun näytön herkkyyttä lisää hieman. Oma luurini saattaa kuitenkin tällöin tulkita näyttöön keräytyvän kosteuden sormen kosketuksiksi.
Tämä saa puhelimen aivan sekaisin, ja se voi soittaa läpi kaikki muistista löytämänsä yhteystiedot, vastata Nigerian prinssin lähettämään tiedusteluun tai lähettää nettiin hiihtotakin taskusta ottamansa valokuvan.
Kovin usein näin ei onneksi tapahdu, mutta riski on johtanut siihen, että käytän hiihtäessä kännykkää nenälläni. Vai mahtaisikohan tuo totella selvää puhetta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti