Ajaessamme aiemmin kesällä Viitapohjasta Teiskoon menevää Pulesjärventietä olin kiinnittänyt huomiota Kintulammen retkeilyreitin opasteisiin. Olisikohan Kintulammi vierailemisen arvoinen kohde? Kintulammille ei tuolloin poikettu, mutta asia palautui nyt mieleen.
Nettisivujen perusteella paikka vaikutti kiinnostavalta. Tampereen läheisyys ja retken ajankohta kuitenkin epäillyttivät. Tätä retkeä suunnitellessa elettiin intiaanikesän todennäköisesti viimeisiä likihelteitä, ja Kintulammilla saattaisi olla ruuhkaista. Mutta ehkä asia kannattaisi tarkistaa, ainahan sieltä pääsee pois.
Täytyy sanoa, että vaikka ruuhkaan oli henkisesti varautunut, todellisuus oli silti ennakoituakin karumpi. Kapean Kintulammentien loppupää oli kymmenien metrien matkalta täynnä autoja. Ja lisää autoja virtasi paikalle katkeamattomana letkana.
En koskaan päässyt tien päähän asti, vaan saatuani auton käännettyä kaasutin nopeasti tieheni. Nikkaluokta saattoi heinäkuussa olla ahdistava paikka, mutta tämä oli silkkaa kauhua.
Vaihtoehto olisi tietysti ollut lähteä liikkeelle jostain kauempaa, mutta en liioin halunnut jonottamaan pitkospuille. Paikka saattaa olla hienokin, aika vaan oli totaalisen väärä. Olisi ehkä pitänyt lähestyä Kintulammia yöllä.
Kintulammilla sompaillessa oli tuhraantunut aikaa, mutta mieleni teki yhä polulle. En silti ollut innokas ajamaan kovin kauas, joten Pirkanmaan kansallispuistot olivat pois laskuista. Ja ehkä nekin olisivat ruuhkaisia.
Sitten bongasin Retkikartasta Lempäälän pohjoispuolella kiertävän Birgitan polun. Se olisi kohtuullisen ajomatkan päässä, ja saattaisi hieman pidempänä reittinä olla säädyllisen rauhaisa.
Päätin kokeilla Birgitan polkua, mutta ajoin varmuuden vuoksi sen kaakkoispuolelle, joka kartalta katsoen vaikutti alueen rauhallisimmalta kolkalta. Pysäköin auton lähelle Vähä Kausjärven laavua.
Laavulla majaili 10 - 15 hengen porukka koirineen, mahdollisesti metsästäjiä. Yleistunnelma oli ihan siedettävä, mutta luovuin silti ensimmäisestä ajatuksestani kulkea Vähä Kausjärven rantaa länteen päin. Lähdin sen sijaan lompsimaan Birgitan polkua pohjoiseen, kohti Taivalpirttiä.
Pohjoiseen menevällä polulla ei ollut tungosta. Vastaan tuli muutama maastopyöräilijä, mutta muita retkeilijöitä ei näkynyt kuin tulipaikoilla. Toisaalta moottoritielle ei ollut kuin muutama kilometri, ja viimeistään 15 kilometrin päässä jylisevä Pirkkalan lentoasema varmisti, ettei tässä ihan luontokokemusten kuuminta kärkeä tavoitella.
Kuumaa polulla on silti joskus ollut, sillä matkan varrelle osui pätkä palanutta - tai kulotettua - metsää. Tienoo oli hiukan synkän näköistä, mutta luonto kuulemma tykkää sellaisesta.
Savontien parkkipaikalla oli runsaasti autoja, mikä ei kuitenkaan realisoitunut valtavana väkimääränä. Niin, Savontie tosiaan menee Savoon; pisteet tyylikkäästä nimestä.
Taivalpirtti vaikutti paikallisen yhdistyksen tukikohdalta, joten en tuppautunut kylään. Jotain talkoohommiakin siellä tehtiin, tiedä vaikka olisin joutunut töihin.
Pyörähdin nopeasti pirtin vieressä olevan Vähä-Riutan rannalla, ja käännyin sitten paluumatkalle.
Hakkuuaukean reunasta löytyi mukavan avara paikka, johon pysähdyin syömään eväitä. Kannon nokassa istuessani kelasin mielessäni päivän tapahtumia, ja tolkutin itselleni, että tekee hyvää mennä välillä muitakin kuin tuttuja reittejä.
Luulen silti, että olen kulkenut liikaa harvaanasutuilla seuduilla, ja se on saanut minut vieroksumaan ihmismassoja. Siedätyshoito saattaisi auttaa, mutta en usko, että nykykuntoni kestäisi esimerkiksi Nuuksion reissua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti