lauantai 22. joulukuuta 2018

Kurimuksen kurkku

En tiedä, miten Pohjois-Savossa oleva harjanne on saanut nimen, joka tarkoittaa meren pyörrettä. Eihän tässä ole merta ihan vieressä, tosin ehkä joskus aiemmin on ollut.

Nyt joka tapauksessa päätimme tutustua Kinahmin eteläiseen osaan. Tai oikeastaan nyt oli jo marraskuussa, kuten lumettomista kuvista voi päätellä, mutta joskus jalat laukkaavat enemmän kuin sormet ehtivät kirjoittaa.

Harjanteen pohjoispäässä on käyty useastikin, yleensä lumikengillä, mutta Kinahmintien vieressä sijaitsevalta pieneltä parkkipaikalta olisi hyvä lähestyä Kinahmin loivempaa etelärinnettä.


Kuopiossa oli aamulla selkeä sää, aurinkokin taisi hetkittäin paistaa. Halunaa lähestyessämme kuitenkin huomasimme, että Kinahmin laki oli sumun peitossa. No, ehkä sumu päivän mittaan hälvenee, niinhän tähän aikaan vuodesta usein käy.

Kuten olen aiemminkin todennut, Kinahmin retkeilyreitti ei nykyään ole entisen veroisessa kunnossa. Omakohtaista kokemusta Kinahmin loiston päivistä ei tosin ole, mutta opaskylteistä oli havaittavissa, että asiat ovat joskus olleet paremminkin.

Onneksi internet ei unohda, ja netistä löytyykin yhä parinkymmenen vuoden takainen selostus reitin synnyttämisestä.



Vaikka opaskyltistö alkoi olla lahoamispisteessä, reittiä selvästikin kuljetaan, koska polku erottui maastossa varsin hyvin. Se ei sinänsä ole yllätys, sillä polku on enimmäkseen varsin mukava!


Ilahduttavaa oli, että joku oli nähnyt vaivaa ja ehostanut reittimerkintöjä. Eihän tuollaisella harjulla oikein voi eksyä, mutta ainakin merkinnät ohjaavat retkeilijät samoille jäljille. Ja ehkä niistä on apua lumen aikaan.


Viime talvena Kinahmilla kaatui paljon puita, mikä paikoin haittasi kulkemista. Kun kasvillisuus on tiheää ja puita edessä pitkin poikin, eteneminen voi olla yllättävän hankalaa.


Kinahmin laelta löytyykin aika monenlaista maastoa. Havupuiden ja lehtimetsän ohella polun varrella on myös suota ja peltoa, joiden ansiosta mäeltä voi nähdä kauas, jos ei ole sumuista.

Harjanteen puolivälissä sijaitseva Karjamaja oli lukossa, mutta avaimen voi kuulemma korvausta vastaan vuokrata kyläyhdistykseltä.


Itse jatkoimme Kinahmin 313 metrin korkeuteen kohoavalle huipulle. Sumu ei toiveistamme huolimatta ollut hälventynyt, vaan tuntui pikemminkin tihenevän. Ruokailua se ei muuten haitannut, mutta sai ilman tuntumaan ennakoitua kylmemmältä.


Kinahmin laella on myös näkötorni, mutta se ei suoranaisesti houkuttele kiipeämään. Ja kun rakennelmaa katsoo, herää epäilys, onko se edes sellaiseksi tarkoitettu. Tornin tasanteelta ei olisi sumussa näkynyt yhtään kauemmaksi, joten en lähtenyt kokeilemaan onneani.

Pari kanalintua säikäytti meidät räpiköimällä metsän keskeltä lentoon, mutta itseäni enemmän häiritsee se, että hiisiä ei viime aikoina ole juuri näkynyt. Ei kai lajia uhkaa sukupuutto?

Kinahmilla sentään tapasimme yhden, mutta sekin ähisi ja puhisi oudosti. Lehdessä puhuttiin ilmastoahdistuksesta, liekö tuo potenut sitä. Tai sitten se vaan kärsi ummetuksesta.

2 kommenttia:

  1. Tuo torni on kyllä sen näköinen, että se sortuu heti, jos joku kärpästä suurempi laskee painonsa sen varaan. Jäisi minultakin kiipeämättä.

    Ehkä paremman näkyvyyden vallitessa voisit pyytää Kaukoa kiipeämään sinne puolestasi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistelen, että torni oli pultattu maassa oleviin betonipainoihin, joten kaipa se ainakin pystyssä pysyy. Mutta kun portaat puuttuvat, kiipeämiseen tietysti pitäisi keskittyä, jos se nyt ylipäänsä on mielekästä.

      Hassua sinänsä, Kaukohan tuon tornin aikoinaan löysikin (https://askelmittari.blogspot.com/2017/08/ylailmoihin.html). Oma kiinnostukseni näkötorneja kohtaan onkin vähentynyt sen jälkeen, kun Kauko alkoi kulkea mukanamme. Nyt en kuitenkaan uskaltanut sitä sumuun päästää.

      Poista