Kuuran aikaan

Suomalaiset metsäautotiet ovat tänä vuonna käyneet tutuiksi. Olemme vuoden aikana ajaneet yhden jos toisenkin tien päähän loikkiaksemme siitä sitten polulle, tai muuten vaan metsään.

Erään loppusyksyisen viikonlopun ohjelmaa miettiessäni tulin jälleen bonganneeksi kartasta yhden sellaisen. Tien kääntöpaikkana toimivasta silmukasta pääsisimme kätevästi Volokinpolulle, etenkin sen pohjoispäässä olevalle suo-osuudelle.

Matka Kuopiosta Sonkajärven Jyrkän kylälle vei puolisentoista tuntia, ja loppuosuus Pirttimäentietä ja Salmisentietä vielä vartin lisää. Jälkimmäisen varresta eroava nimeämätön metsäautotiekin oli hyväkuntoinen, joten suurempia haasteita ei kohteen tavoittamiseen liittynyt. Joskus kärrypolkujen viimeiset metrit ovat hitaita.

Alueen pohjoisosassa oli käynnissä hirvenmetsästys, mistä ansiokkaasta varoitettiin Salmiselle vievän tien varressa olevalla liikennemerkillä. Volokinpolku jäisi hirvimiehiltä saadun tiedon mukaan metsästysalueen ulkopuolelle, mutta pyrimme silti pukeutumaan näyttävästi.

Aamupäivällä oli pari astetta pakkasta, mutta melko tyyntä, joten olosuhteet olivat miellyttävät. Lähdimme lompsimaan polkua itään päin, kohti Hankalampea ja sen rannalla olevaa lintutornia.

Kuuraisilla pitkospuilla ei näkynyt muiden kulkijoiden jälkiä. Vaikka talven läheisyyden saattoi aistia, aurinkokin lämmitti vielä, kun itsensä asemoi polulle sopivasti.

Volokinpolun retkeilyrakenteita on viime vuosina kunnostettu, ja pitkospuut olivatkin hyvässä kunnossa. Pitkoksia oli lähinnä avoimilla suo-osuuksilla, joten niiden liukkauskaan ei nyt tuottanut ongelmia.

Retkillämme minulla on yleensä tapana kulkea seurueemme viimeisenä. Tehtäviini kuuluu siten varmistaa, ettei kukaan uuvu ja jää joukon jälkeen.

Reilun kilometrin käveltyämme minusta alkoi tuntua, että meitä seurataan. Varmistettuani nopeasti, että vaimo yhä vetää joukkoa, vilkaisin varovasti taakseni.

Selvästikin metsästysaikeissa liikkunut koira vaikutti sympaattiselta, mutta ei tuntunut tykkäävän, kun osoitin sitä kameran putkella. Ehkä metsästyskoirat ovat oppineet vierastamaan kaikenlaista tähtäilyä. Hetken meitä ihmeteltyään se taisi jälleen muistaa kutsumuksensa, ja lähti loikkimaan suon yli.

Itse pysyttelimme turvallisesti pitkospuilla, ja pian olimmekin jo Hankalammella ja lintutornin vieressä.

Torniin paistoi mukavasti aurinko, ja koska matkamme varrelle ei osunut laavuja tai nuotiopaikkoja, päätimme syödä eväät tornin ylätasanteella. Tornista Suolammelle avautuva maisemakin oli ihan kelvollinen, vaikka avoimella paikalla tuuli jo hiukan haittasi.

Päätin silti lähettää Kaukon ilmaan. Liekö viileällä ilmalla ollut merkitystä, mutta tällä kertaa Kauko käyttäytyi todella mallikkaasti.

Ehkä Kaukolle suorittamani lobotomiakin on rauhoittanut sitä, tai aiemmin vallinnut uhmakkuus ainakin oli poissa.

Lokakuisella Volokin polulla ei lumi vielä haitannut kulkemista, vaikka lammet olivat jo alkaneet umpeutua. Joskus jäätymistä on odoteltu pidempäänkin.