Uudelle luvulle

Tämä on tuhannes blogikirjoitukseni. En ehkä kolmetoista vuotta sitten ajatellut, että sellainenkin lukema joskus täyttyisi, mutta niin vain on käynyt.

Vuosien myötä moni asia on muuttunut. Mediarintamalla videopalveluiden suosio on kasvanut, ja joidenkin mielestä tällaisista tekstimuotoisista blogeista on tullut vanhanaikaisia.

Itse ajattelen niin, että erilaiset mediat täydentävät toisiaan, ja staattisella sisällölläkin on oma paikkansa jo yksistään tiedon hakumahdollisuuksien vuoksi. Olenkin omissa julkaisuissani pyrkinyt löytämään tasapainon tekstin, kuvien ja videoiden välillä.

Vaikka aiheeni toisinaan rönsyilevät, olen yrittänyt pitää kiinni retkeilyteemasta, jonka ympärille tämän blogin alunperin perustin. Jos kirjoitan jostain muusta, rakennan yleensä jonkinlaisen aasinsillan ulkoilujuttuihin.

Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että uusia aiheita on välillä vaikea keksiä. Retkiruokareseptejä en osaa laatia, eikä varusteistakaan juuri tule kirjoitettua, kun sellaisia ei enää tarvitse hankkia, paitsi ehkä Reiskalle joskus. Tästä blogista onkin viime aikoina tainnut tulla jonkinlainen retkikohdehakemisto.

Hakemistoon oli taas täytettä tyrkyllä, kun viime kesän taaimmainen lomaviikko pärähti käyntiin. Jos on ollut koko kesän tien päällä, liikkeelle lähteminen edellyttää elokuussa jo pientä motivaation herättelyä, mutta edessä olevaa talvea ajatellen into löytyy kyllä aina.

Tällä kertaa matkan alkuun liittyi säävaroituksia. Etelästä Suomeen tulossa olevan myrskyn tuhopotentiaalia korostettiin mediassa moneen otteeseen, mutta myräkkä taisi lopulta jäädä vähän suutariksi.

Pientä ylimääräistä värinää myrskyrintama silti tuotti ainakin Itä- ja Pohjois-Suomen säähän. Omalta osaltamme tämä johti siihen, että päätimme aluksi ajella Ouluun päin. Sateisen ajopäivän aikana rakentunut matkasuunnitelmamme johdatti meidät ensin Simoon ja sitten Martimoaavan länsipuolella oleville Kivaloille.

Kivalo on jotenkin hassu sana, mutta sillä joka tapauksessa tarkoitetaan Perämeren pohjukasta alkavaa, hyvinkin sadan kilometrin mittaista vaarajonoa.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli patikoida Kivaloiden P-alueelta Saunasaaren autiotuvalle, mutta hanke kaatui siihen, että Martimoaavan suuntaan menevää reittiä oli sateiden jälkeen ikävä kulkea, eikä mielekästä kiertoreittiäkään oikein löytynyt.

Myöhemmin ilmakuvista kävi ilmi, että jo muutaman sadan metrin jälkeen olisi ollut kuivempaa, mutta kun tämä ei matkan aikana ollut tiedossa, päätimme Saunasaaren sijaan suunnata kohti Yli-Penikkaa.

Olemme joskus muinoin kiivenneet Keski-Penikalle, minkä pohjalta uusi reittivalinta tuntui kiinnostavalta.

Yli-Penikallakaan ei silti olisi sateella mukava liikkua, sillä kivaloilla on yleisesti ottaen hyvin kivistä. Nyt maasto kuitenkin oli jo sen verran kuivaa, että lohkareikkojen yli pääsi verrattain helposti. Ehkä reitti silti on parhaimmillaan talvella.

Yli-Penikan kukkuloilta näkee jossain määrin ympärilleen, mutta Keski-Penikan veroisia maisemia ei näiltä kallioilta tarjoilla. 

Ensimmäisenä matkapäivänä kävelykilometrit jäivät vähäisiksi, mutta pienikin ulkoilu piristää mieltä, jos etukäteen tiedossa on vain sadetta ja autossa istumista. 

Yöksi päätimme jäädä P-alueelle, joka sijaintinsa puolesta tuskin vetäisi puoleensa suuria väkijoukkoja. 

Pysäköintialueen vieressä oleva laavu ei näyttänyt erityisen puoleensavetävältä. Sen ohi kuitenkin menee hiihtoreitti, joten talvella paikka lienee viehättävämpi.

Kilometrin päässä olisi odottanut myös Kivalon jääkärikämppä, jota emme kuitenkaan tajunneet käydä katsomassa. Tällä paikallahan on joskus kahakoitukin, vaikka nythän tuo oli rauhallista.

Yöllä havahduin silti, kun P-paikalle tuntui ajavan joku toinen auto, ja hetkeä myöhemmin ikkunassa välähti. Ottaako joku meistä valokuvia?!

Sitten ymmärsin, että "auton" ääni oli peräisin Truma-lämmittimestä, joka pitkästä aikaa hörähti käyntiin. Välähdys puolestaan johtui häkävaroittimesta, joka aina tasaisin väliajoin vilauttaa valoaan. Lämmittimen ääneen täytyy tähän aikaan vuodesta taas totuttautua.