Kivaloilta poistuttuamme tarkoituksemme oli jatkaa samantien Savukoskelle ja siitä eteenpäin, kenties Tulppion tai Naruskan suuntaan. Tervolaan ja Rovaniemen tielle johtavat pienemmät soratiet kuitenkin olivat hitaita ajaa, ja pian kävikin selväksi, että matkaa olisi yhdelle päivälle liikaa. Päätimme joustaa suunnitelmastamme ja hakeutua aluksi vain Luoston liepeille. Nelostieltä Yli-Luoston autiotuvalle menevä polku oli yhä tutkimatta, eikä itse tupakaan ollut tuttu, koska se jäi edellisen kesän reissulla saavuttamatta. Kartalla maasto ei vaikuttanut henkeäsalpaavan hienolta, mutta sittenhän tuon tietää, kun käy katsomassa.
Polun alkupäähän johtava tie oli varsin kuoppainen, ja Reiskan maavara tulikin melko tarkkaan käytettyä hyväksi. Onneksi tiellä oli mittaa vain vajaa kilometri.
Yli-Luoston suuntaan lähtevä polku kulkee aluksi mukavassa mäntymetsässä, mutta reilun puolen kilometrin jälkeen alkavalla suo-osuudella tehtiin pitkospuuremonttia. Pääsisikö märän suon yli lainkaan? Suoalueen kiertäminenkään ei vaikuttanut helpolta vaihtoehdolta.
Onneksi vanhoilla ja uusilla pitkoksilla sukkuloimalla suo oli ylitettävissä. Sen jälkeen reitti kuitenkin muuttui ankeammaksi. Parhaimmillaan polku kulki vehreässä koivukossa...
... mutta pääosin tarjolla oli vain pusikkoista sekametsää. Sellainen ei oikein miellytä silmää, ja hetken harkitsimme jo kääntyvämme takaisin, kun matkakin eteni hitaasti. Pakottavaa syytä nähdä autiotupakaan ei ollut, mutta jatkoimme silti pienesti puhisten eteenpäin. Olisihan se hölmöä jo toisen kerran tehdä uukkari kilometri ennen tupaa.
Yhtäkkiä metsästä kuului epätavallisia ääniä, kuin isojen oksien katkeamisesta aiheutuvia rasahduksia. Ensin arvelimme, että lähistöllä saattaisi rymistelellä hirvi, mutta sitten havaitsin, että varvikossa kyykkii jotain muuta.
Hiisi, mutta itselleni vierasta rotua. Oliko se korpihiisi vai suohiisi? Veikkaan jälkimmäistä, koska korpihiisiä tapaa yleensä vain itäisen Suomen havumetsäalueella.
Vaikka parkkipaikalta autiotuvalle oli vain viitisen kilometriä, matka tuntui merkittävästi pidemmältä. Kansallispuiston rajan ylitettyämme tupa kuitenkin lopulta ilmestyi näkyviin.
Kunnioitettavaan 75 vuoden ikään yltänyt rakennus on sattumoisin Pyhä-Luoston kansallispuiston vanhin tupa. Tässä vaiheessahan monet niistä ovat jo kummitustupia.
Autiotuvan liepeillä maasto on viehättävämpää, ja tunturin suuntaan jatkaen maisemat olisivat entisestään parantuneet. Sinne päin emme kuitenkaan nyt olleet menossa.
Koska Homeselän liepeiltä ei kertynyt erityisen positiivisia muistoja, päätimme palata autolle Vaiskoselän kautta; käytännössä teitä pitkin, siis. Vaiskoselkää lukuun ottamatta ympärillä ei ollut sen kauniimpaa kuin menomatkallakaan, mutta matka sentään eteni nopeammin. Yhteenvetona voisi kuitenkin todeta, että Yli-Luoston tuvalle kannattaa mieluummin kulkea tunturireittiä.
Vaikka tupaan liittyvät yksityiskohdat olivat minulle tuttuja, päätin jälkikäteen tiedustella asiaa myös ChatGPT:ltä.
Saamani vastaus ei aiempien kokemuksieni pohjalta yllättänyt. Nähtävästi tässä tarjotaan ratkaisuksi Pyhäjärven rantaan 1936 rakennettua matkailumajaa, mutta eihän se ole lainkaan sama asia. Mitä virkaa on tekoälyllä, joka toistuvasti suoltaa puutaheinää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti