keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Kun vanha suola janottaa

Rokuanhovin aamiaispöydässä pitämässämme palaverissa päätimme sittenkin tavoitella lomallamme Pallastuntureita. Se tietäisi enemmän ajamista, mutta sääennusteiden mukaan länsirajalla olisi merkittävästi poutaisempaa kuin idässä.  Mieluummin kaksi poutaista retkipäivää kuin kolme sateessa. 

Menomatka etenisi Tornionjokilaakson kautta, mikä huoletti minua.  Edellisten päivien uutisotsikointi oli pyörinyt lähinnä Pohjois-Ruotsin koronatilanteen ja sitä seuranneen karanteeniasian ympärillä.

Myös vaimolla oli omat huolensa.

  • Emme voi jatkaa näin!
  • No mikä nyt on?
  • En ymmärrä, miten näet ajaa autoa, kun tuulilasi on aivan ummessa. Tämä ei ole enää turvallista, vaikka sitä ehkä tavoittelitkin!
  • Äläpä höpötä, vaan pyyhi lasi kuivaksi.

Eliminoidakseni länsirajan läheisyyteen liittyvät riskit olin jo Kemin moottoritiellä kääntänyt auton sisäilmankierron päälle.  Tornion paikkeilla lasit olivat siten melko huurteiset, mutta olimme käsittääkseni juuri välttyneet koronainfektiolta, joten pieni matkustusmukavuuteen liittyvä uhraus oli mielestäni hyväksyttävissä.

Säädettyäni ilmastoinnin asetuksia matka eteni taas jouhevasti, ja kerran pysähdyttyämme olimmekin jo Pallaksella, josta varasimme majoituksen kolmen vuorokauden ajaksi.

Seuraavan päivän ohjelma aiheutti aluksi pientä päänvaivaa.  Pallaksen lähikukkulat ovat vuosien myötä tulleet tutuiksi, joten mieli veti jonnekin kauemmaksi.  Vielä ei kuitenkaan ollut Kalmakaltion aika, koska sääennusteet näyttivät Enontekiön suunnalle navakkaa tuulta, mikä ei sopinut yksiin kaavailemani kopterilennätyksen kanssa.

Sopivaa kohdetta etsiessäni mieleeni palautui, kuinka muutama vuosi sitten kiipesimme Mielmukkavaaralle.  Kyseessä oli siis Yli-Muoniossa oleva Mielmukkavaara, ei saman niminen kukkula Olostunturin kaakkoispuolella.

Tuolloin lähdimme liikkeelle vaaran itäpuolelta, mutta nyt huomasin, että myös vaaran pohjoispuolella voisi olla kivan näköistä maastoa - Kaltonharjut - ja jopa laavu.  Melko lyhyen harkinnan jälkeen ajelimme Kätkäsuvantoon, josta harjujen kautta vaaralle nouseva polku lähtisi.  Polun varresta löytyi hyvä paikka autollekin.

Polun alkupää kulki paikoin soisessa maastossa, joten siellä täällä oli vähän märkää, mutta reitin lähestyessä harjuja eteneminen muuttui mukavammaksi.  Samalla Kilpisjärventiekin oli jo jäänyt sen verran kauas, ettei liikenteen melu enää rikkonut tunnelmaa.


Alkuperäinen ajatuksemme oli käydä kääntymässä Takaisen Vuossijärven rannalla olevalla laavulla, ja evästellä siellä.  Laavu kuitenkin oli vaatimaton, joten päätimme jatkaa vielä eteenpäin, mikä käytännössä tarkoitti, että kiipeäisimme jälleen Mielmukkavaaralle.  No, mikäs siinä.


Laavulle asti reitti oli edennyt pääosin mönkkäriuraa pitkin. Lisäksi se oli merkitty puihin punaista maalia käyttäen, joten harhailun riskiä ei ollut.

Laavulta eteenpäin (vaaran suuntaan) polku kuitenkin erkani mönkkäriurasta, ja samalla reitti muuttui epämääräisemmäksi.  Punaisia merkintöjä oli entistä vaikeampi löytää, eikä nettikartastakaan ollut heikon kännykkäverkon vuoksi apua kuin hetkittäin.

Isolle tielle oli vain muutama kilometri, joten eksymisen vaaraa ei varsinaisesti ollut, mutta eteneminen metsässä ilman karttaa oli silti vähän huteraa.  Ja aina kun ajautuu pois kartalta, silloin tietysti alkaa sataa vettä.  Niin tälläkin kertaa.

Kun lopulta onnistuimme paikallistamaan itsemme, päätimme luopua merkitystä reitistä ja suuntasimme takaisin mönkkäriuralle.  Oli alunperinkin virhe poistua pohjakartassa näkyvältä uralta, koska se joka tapauksessa veisi oikeaan suuntaan.


Loppumatka vaaran laelle sujui helpommin, koska olimme harhailleet siellä aiemminkin.  Lakea lähestyessämme jo kertaalleen tauonnut sade alkoi uudestaan, tällä kertaa entistä kovempana.  Se vähän ärsytti, koska tarkoitukseni oli kuvata kopterilla idässä näkyviä Pallaksen keroja.  Nyt piti tyytyä pariin hätäiseen maasta otettuun kuvaan.


Sade harmitti myös siitä syystä, että olimme sokeasti luottaneet aamun sääennusteisiin, eikä meillä repun sadesuojia lukuun ottamatta ollut mitään sadevarusteita.  Voisi ajatella, että jokseenkin ennustamaton sade ei kestäisi pitkään, mutta vilkaisu taivaalle ei tukenut tätä olettamusta.

Odottaako aukealla vaaralla sateen loppumista vai lähteäkö paluumatkalle, jonka varrella olisi edes laavu?  Autolle oli kahdeksan kilometriä, joten sateen jatkuessa lopputulos olisi jotakuinkin sama, mutta lähdimme silti lompsimaan mäkeä alas.  Ainakin sateessa olisi mukavampi kävellä kuin seistä. 

Lopulta sade tietysti loppui, ja jälkikäteen ajatellen vaaralla olisi hetken voinut kyhjöttääkin.  Onneksi sentään onnistuin kuvaamaan tämän liskon, joka paluumatkalla ryömi ohitsemme.

Vaikka olosuhteet eivät täysin olleet puolellamme, Mielmukkavaarasta jäi tälläkin kertaa sopivan suolainen jälkimaku.  Vaarallehan näyttäisi menevän polku myös etelän suunnasta, Yli-Muoniosta.  Ehkä sitäkin pitäisi joskus kokeilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti