... kaino ei saa kaaliakaan

Toukokuisen viikonlopun jatkuessa aurinkoisena päätin poiketa myös toisessa pirkanmaalaisessa luontokohteessa, Seitsemisen kansallispuistossa. Alueen polut olivat yhä tuoreessa muistissa viime syksyn retken jäljiltä, mutta alkukesän ja loppusyksyn välillä ainakin olisi kontrastia.

Tällä kertaa lähdin liikkeelle Kirkkaanlamminkankaalta. Sinne olisi kannattanut ajaa luontokeskuksen suunnasta, mutta vanhasta tottumuksesta lähestyin puistoa etelästä, Sisättön kautta.

Välttääkseni tallaamasta samoja polkuja uudestaan ajattelin patikoida lenkin, joka kiertää kansallispuiston suurimpien järvien (Iso Seitsemisjärvi, Vähä Seitsemisjärvi, Iso Kivijärvi) ympäri.

Koska tulipaikat näyttivät enimmäkseen olevan lenkin itä- ja kaakkoispuolella, päätin mennä kierroksen myötäpäivään. Näin ehtisin hieman herätellä ruokahalua ennen kuin ruoka-aika koittaa.

Seitsemisharjun länsipuolella maasto on aika metsäistä. Vielä muutama vuosi sitten olisin sanonut, että liian metsäistä, mutta nyt se tuntui hyvältä.

Miellyttävää oli myös se, etten ensimmäisten kilometrien aikana kohdannut ketään. Tai ainakaan en ajautunut ruuhkiin, joita Kintulammin jälkeen hiukan pelkäsin.

Valitulla kiertosuunnalla ei lopulta ollut merkitystä, koska kulkiessa nälkä yllätti nopeasti. Mahtaisikohan jo Iso Kivijärven tulipaikalla olla hyvä evästellä?

Järveltä puhalsi navakka tuuli. Suojaiselle nuotiopaikalle oli kuitenkin kertynyt väkeä, ja lisää porukkaa vaelsi paikalle minun jälkeeni. Mättäällä istuskelu ei tuulen tuivertaessa houkutellut, joten päätin jatkaa eteenpäin.

Riekkolan paikkeilla polku vaihtui tieksi. Lompsin tästä edellisen kerran melko tarkasti kymmenen vuotta sitten, mutta muistikuvat ovat sittemmin haalistuneet. Liekö tiekin syntynyt viime kerran jälkeen.

Pitkäjärven kämpän saavutettuani minua hiukoi jo merkittävästi. Kämpälle pääsee myös autolla, mikä ei ole yksistään hyvä asia.

Ihmisiä tuli ja meni. Jos olisin malttanut jäädä paikoilleni, olisin hetkessä oppinut monta uutta kieltä. Porukkaa notkui kämpän katolle nousevilla tikkaillakin, mikä oli kyllä liioittelua; ei se piha ihan niin täynnä sentään ollut.

Kielten opiskelu ei nyt kiehtonut, joten poistuin pihapiiristä ja loikin kohti Honkaniemen tulipaikkaa. Pistopolun päässä olevat paikat ovat usein rauhallisia, mutta Honkaniemessäkin vietettiin jotain nyyttikestejä. Lettujakin paistettiin, mutta en rohjennut mennä jonoon.

Pian Honkaniemen jälkeen polku jälleen kapeni, ja hulina väheni. Myrskyisä tuuli tuntui saaneen tiukan otteen puista. Suuret männyt nojasivat jo toisiinsa, ja aloin miettiä, että pitääköhän niitä ihan alkaa varoa.

Lopulta saavuin Haukilammen tulentekopaikalle, jossa vastoin kaikkia odotuksia ei ollut ketään! Lisäksi paikka oli verrattain hieno, etenkin iltapäiväauringossa. Söin hetkessä reppuni tyhjäksi.

Haukilammella olikin mukava istuskella, ja alkumatkan härdelli haihtui nopeasti mielestä. Autolle palatessani mietin jo, että hiukan reittiä tuunaten Seitsemiseen voisi tulla kolmannenkin kerran.

Retken jälkeen ajattelin vielä poiketa Seitsemisen luontokeskuksessa, joka yllättäen oli kiinni, vaikka kyseessä oli tavallinen arkipäivä. Kuriositeettinä mainittakoon, että luontokeskuksen parkkipaikan vieressä oli vielä toukokuun lopussa nokare lunta.