Syyskuun loppupuolella oli vielä mukavan lämmintä, vaikka ajankohta jo muistutti lähestyvästä talvesta. Rospuuttoajan koittaessa retkeilyn luonne muuttuu, joten tunsin tarvetta lähteä jonnekin, kun kaikki olisi vielä helpompaa.
Kaikkein aurinkoisimmalta näytti idässä. Niinpä pakkasin reppuni ja lähdin ajamaan kohti Juukaa ja Keihäsjoen suojelualuetta. Samalta suunnalta löytyisi tarvittaessa muutakin mielenkiintoista - esimerkiksi Juuanharjut - joten yhdeksi päiväksi tekemistä olisi ihan tarpeeksi.
Keihäsjoella on tullut käytyä useasti, mutta syksyisenä aikana ei sittenkään kuin kerran. Vaikka alue on verrattain helposti saavutettavissa, siellä saa yleensä kulkea aika rauhassa.
Itselleni paikka on erityinen myös siksi, että olohuoneessamme on Keihäsjoki-aiheinen taulu, jonka sain Kaukolta syntymäpäivälahjaksi vuosi sitten. Ja ehkä muutkin perheenjäsenet osallistuivat lahjaan jotenkin.
Perille päästyäni jätin auton Panjantien länsipuolella olevalle sorakuopalle, josta lähdin kulkemaan kohti Ala-Ruokosen eteläpuolella olevaa niemeä.
Kapeasta niemestä tuli mieleen Kaiskunniemi, jossa muutama viikko aiemmin kävimme. Kaipa tällaiset kohteet väkisinkin muistuttavat toisiaan. Hieno paikka tämäkin, joka tapauksessa.
Keihäsjoen tuvalla ei menomatkalla ollut ketään. Aavistuksen varjoisalla paikalla joen rannassa oleva tupa voi kesällä olla hyttysien suosiossa, mutta syksyllä ympäristö on miellyttävä. Pihaan oli sitten viime näkemän ilmestynyt uusi pöytärakennelmakin.
Nykyisen kämpän paikalla on aiemmin ollut pato- eli tammivahdin kämppä. "Tammivahdin tärkein tehtävä oli nostaa / säädellä uittoveden korkeutta", kertoo luontoon.fi. Kuulostaa leppoisalta hommalta, mutta kuten metsänvartijan pestissäkin, palkkaus on huono. Tai siis sitä ei enää ole.
Suuntasin jokivarressa menevälle polulle. Se veisi muutaman kilometrin päässä olevalle Pettäisen vuokrakämpälle, jossa ajettelin käydä kääntymässä.
Keihäsjoen ympäristöhän on nimenomaan vanhojen metsien suojelualuetta. Polun ympärillä oleva luonnontilainen metsä onkin kaunista, tosin kaatuneet puunrungot voivat hiukan haitata kulkemista. Reitti on myös vaihteleva, koska matkan varrella on niin aarnimetsää kuin avaraa metsäkangastakin.
Vaikka joen pinta oli matalalla, jokirannassa oli paikoin märkää. Yleensä tapanani on pukea säärystimet silloin, kun niitä ei tarvita (ja päinvastoin), mutta tällä kertaa varuste oli hyödyllinen.
Jostain kohtaa olisi saattanut päästä joen yli kuivin jaloin, ainakin kaatuneisiin puihin tukeutuen. Siltaa ei edelleenkään näkynyt - joskus sellainen kai oli - mutta ehkä se olisi liian helppoa.
Pettäisen kämppä odotti minua Nurmisen takana, Petäisen rannassa. Kämpällä on tosiaan tuollainen murteenomainen nimi, tai ainakin luulen sen olevan peräisin kansan suusta.
Rannassa oli vielä lämpötilan puolesta hyvin kesäistä, vain hyttyset puuttuivat.
Paluumatkalle lähtiessäni minusta tuntui, että joku katseli minua kämpän ikkunasta. Mutta hetkinen... ovihan oli ulkopuolelta lukittu! Oliko joku unohtunut sisälle? Vai näinkö ne kummitustarinat syntyvät?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti