Syyskuisen viikonlopun jälkeisenä maanantaina minulla oli vielä vapaata. Olin ajatellut lähteä käymään jossain Rautavaaran suunnalla, kenties Tiilikkajärvellä tai Metsäkartanolla, mutta parin tunnin ajomatka suuntaansa alkoi mietityttää. Kun päivät lyhentyvät, ei neljää tuntia kannata kannata käyttää autossa istumiseen.
Lopulta päätin viettää vapaapäiväni jossain lähempänä Kuopiota. Silmäilin karttaa yrittäen keksiä, mistä päin kotikaupunkia voisi tarkkailla vähän erilaisesta perspektiivistä. Tällöin esiin pomppasi Vaajasalon saari.
Olenko koskaan käynyt Vaajasalossa? Siellähän on viinitila ja kaikkea! Kesäaikaan tilalle pääsee laivalla risteillen, mutta syksymmällä täytyy käyttää omaa autoa ja tyytyä lossiin.
Lähtemistä edisti se, että samalta suunnalta löytyisi muutakin mielenkiintoista. Olin toukokuisen Pirunpesäretkemme lopuksi tiiraillut Tulivuori-nimistä kukkulaa, joka näyttää kartassakin hieman omaleimaiselta. Nythän tuon voisi katsastaa tarkemmin. Mutta ensin kohti Vaajasaloa, siis!
Lossimatka Vaajasaloon on lyhyt, mutta eipähän tarvitse kauan lauttaakaan odotella. Saareen päästyäni hakeuduin aluksi sen lounaispuolelta löytyvään satamaan, jonne risteilylaivatkin rantautuvat.
Laiturilta Kuopion keskusta ja Puijo torneineen erottuvat hyvin, tosin etäisyyttä ei olekaan kuin reilun viiden kilometrin verran. Talvella välin voi mennä myös jäätietä pitkin, mutta enpä ole koskaan kokeillut sitäkään.
Vaajasalo on Kallaveden saareksi suuri, mutta ei silti mitenkään valtava. Ajomatka saaren eteläosan läpi kuitenkin paljastaa, miksi sitä on alettu kutsua saloksi. Luonnonsuojelualueella metsä on aarnimaista, ja siellä kuulemma liikkuu ainakin peuroja ja ilveksiä.
Asioituani Alahovin viinitilalla jatkoin matkaani takaisin mantereelle ja edelleen kohti Tulivuorta. Minkähän vuoksi paikalla on sellainen nimi? Mitään vulkaanisia piirteitä ei asiaan välttämättä liity, koska joskus tällaisia kukkuloita on nimetty niillä poltettujen tulien vuoksi (henkien karkoittamiseksi tai jostain muusta syystä).
Vuoren profiili huomioiden ainoa järkevä tapa nousta vuorelle on lähestyä sitä lännestä, loivaa sivua pitkin. Jostain syystä päädyin silti vuoren eteläpuolelle, metsäautotien silmukkaan. Silmukka oli keskellä tiheähköä metsää...
... joka ei varsinaisesti houkutellut puoleensa. Lisäksi aloin epäillä, onko vuoren jyrkkää rinnettäkään mielekästä kiivetä. Niinpä luovuin - ehkä hiukan hätäisesti - ajatuksesta nousta vuorelle itse. Sen sijaan lähetin Mallan asialle.
Tehtävä jäi siis edelleen hiukan vajaaksi. Täytynee myöhemmin tutkia, pääsisikö vuorelle helpommin lännen suunnasta. Jos kohde kaikesta huolimatta on tuliperäinen, se tietysti voi räjähtää ennen kuin ehdin paikalle uudelleen, mutta jospa tuo nyt vielä hetken malttaisi.
Tulivuorelta matkani jatkui kohti Ritoniemeä saaden samalla jo ympyräreissun piirteitä.
Vaikka Ritoniemen lomakylää ei ole enää ollut vuosiin, sen kohtalo surettaa yhä. Rappeutuneet rakennukset tuovat mieleen Tsernobylin, koska näyttää aivan kuin niistä olisi lähdetty hirmuisella kiireellä.
Toisaalta, jos olen rehellinen itselleni: mikäli lomakylä olisi vielä hengissä, en kuitenkaan menisi sinne. Ympäristön puolesta ehkä voisinkin, mutta maksavana asiakkaana en. Ajatus viettää vapaa-aikaa lomakylässä on minulle vieras, vaikka moni sellaisissa varmaan viihtyykin.
Nyt onneksi oli helpompaa. Tyynellä kelillä lossimatka päihittää Ruotsin risteilyn mennen tullen, ja on kaiken lisäksi ilmainen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti