Muotovalio

Matkamme Ruotsin puolella alkoi lähestyä loppuaan. Vaikutti siltä, että emme tällä kertaa etenisi Norjaan asti, mutta ehkä niin olisi hyvä, koska ajaminen tuntui Ruotsissakin paikoin työläältä.

Etenkin ruotsalaisten tienrakennuskäytännöt ottivat voimille. Esimerkkejä:

1. Ennen Bodenia päällystettiin tietä. Uudella asfaltilla nopeusrajoitus oli 70 km/h, joka sitten vaihtui 80 km/h -rajoitukseksi. Ehdin juuri nostaa nopeutta, kun kuului hirvittävä pamahdus. Uuden ja vanhan asfaltin väliin oli jätetty jyrsitty kohta, johon täräytin vauhdilla.

Ej helvete! Miksi asfaltin terävästä reunasta ei varoiteta kuoppamerkillä, vaan nostamalla nopeusrajoitusta?

2. Nikkaluoktan tietä korjattiin myös. Tiellä olevia railoja paikattiin, mutta ei uudella päällysteellä, vaan roiskimalla öljysoraa (tai mitä se puhallettava törky nyt onkaan) pitkin tietä. Lopputuloksena tie oli kymmenien kilometrien matkalta täynnä pieniä kiviä, jotka ropisivat tuulilasiin aina, kun auto tuli vastaan. Ja ne kivet, jotka eivät lentäneet tuulilasiin, ajautuivat vanteisiin ja jarruihin niin, että viimeisimmät lakkasivat vinkumasta vasta lähellä Suomen rajaa.

Ej helvete! Jos paikkamassaa ei mitenkään saada osumaan railoihin, pitäisikö tie sittenkin korjata uudella asfaltilla? Tai jotenkin harjata ne kivet pois?

3. Kuten kaikkina aiempinakin kesinä, varsinaiset tienparannustyöt suoritetaan räjäyttämällä tiet tuhannen päreiksi, minkä jälkeen liikenne ohjataan viisisenttiselle kivimurskeelle, jota pitää kyntää kilometrikaupalla.

Ej helvete! Mitään muita vaihtoehtojako ei sitten ole? Mahtaisiko väliaikainen rinnakkaistie olla ratkaisu? Asian ehkä ymmärtäisi, jos Ruotsi olisi sotatilassa, mutta tämähän ei - kenties Malmöä lukuunottamatta - ole tilanne.

Toisaalta Ruotsista löytyy paljon hyvääkin. Nikkaluoktasta palattuamme jäimme vielä toiseksi yöksi Kiirunaan, josta sitten suuntasimme Vittangin ja Yli-Sopperon kautta takaisin Suomeen, Kaaresuvantoon.  Matkan varrelle osui kohde, joka näyttää Google Mapsissakin mielenkiintoiselta: Kuormakka.

Kuormakan muotoja on ihasteltu aiemminkin, mutta nyt päätimme viimein kivuta kyseiselle vaaralle. Tai ehkä se on tunturi, Suomessa ainakin olisi.

Kuormakalle pääsee kätevästi 45-tien itäpuolelta olevalta pistotieltä. Mönkkäriuraa seuraten liki 700 metriin kohoava laki on helpohkosti tavoitettavissa.

Itse kuitenkin oikaisimme Kuormakan luoteispuolella olevan pienemmän harjanteen kautta. Muutama pusikkoinen hukkanousu ja -lasku vain kohottaa retkiseurueessa vallitsevaa tunnelmaa, ja saa lihakset lämpimiksi ennen kuin varsinainen kiipeäminen alkaa.

Kuormakan laella oli pieni tuulisuoja, joka tosin näytti rakennetun pikemminkin todellista tarvetta kuin retkeilijöiden viihtyvyyttä ajatellen.

Onneksi töppäreen suojaisemmalta puolelta löytyi mukava sopukka, jossa oli hyvä evästellä ilman, että puolet omaisuudesta lentää pitkin tundraa.

Lännempänä taivaanrannassa näkyi isompia vuoria, joita tietysti yritimme parhaamme mukaan tunnistaa.

Ensimmäinen arvauksemme oli se, että kuvan oikeassa reunassa näkyvä lumihuippuinen vuori on Kebnekaise. Voisivatko vasemmassa reunassa näkyvät huiput tällöin kuulua Akka-tunturille?

Näkymän rekonstruointi Google Mapsilla kuitenkin paljasti, että vasemmanpuoleiset kohoumat taisivatkin olla Abiskon kukkuloita...

... ja oikealla näkyneet lumihuiput kuuluivat Norjalle.

Kuormakalta oli hauska tähystellä Lappia, mutta lopulta piti palata autolle, tällä kertaa mönkkäriuraa tavoitellen.

45-tien läheisyydessä olisi ollut muitakin mielenkiintoisia vaaroja, kuten esimerkiksi Jierivaara, mutta riittääpähän kiipeämistä tuleville matkoillekin.