Hidastelua

Kiirunassa nukutun yön jälkeen oli aika tavoitella Lofootteja. Edellinen matkustuspäivä oli tietöiden vuoksi edennyt hitaasti, eikä uusi aamukaan lähtenyt tältä osin yhtään paremmin liikkeelle. Jo ennen Abiskoa eteen tuli yli 20 kilometrin mittainen tietyöalue, joka jumitti liikenteen aina vartiksi kerrallaan.

Paitsi että tietyö hidasti matkantekoa, Passatin jarruihin (tai jonnekin) tarttui soraosuudelta kivi, joka vinkui satunnaisesti ainakin sadan kilometrin matkan. Hetken jo epäilin, että auton pyörästä on hajonnut jotain, mutta lopulta kivi irtosi peruuteltuani levähdysalueella siksakkia.

Vielä vakavampaa kuitenkin on, että takapuoleni on mennyt rikki. Olen parin viime viikon aikana muutaman kerran havahtunut siihen, kun lonkan sisään iskee pistävä kipu.

Tunne on vähän kuin pakaraan iskisi naulan, johon johdetaan sähköä. Kipu alkaa aina äkillisesti, kestää muutamia sekunteja kerrallaan, mutta loppuu sitten kuin seinään alkaakseen taas parin sekunnin päästä uudestaan. Tämä toistuu 5 - 10 kertaa peräkkäin, minkä jälkeen vaiva katoaa, ehkä useiden päivien ajaksi.

Yleensä kipu iskee yöllä, mutta Kiirunassa tilanne löi päälle aamiaispöydässä. Vaimo säikähti, kun hyppäsin irvistäen pöydästä ylös. Onneksi ruokasalissa ei ollut samaan aikaan muita vieraita. Olisivat varmaan luulleet, että nirsolle suomalaiselle ei ruoka maistu.

Pienistä ongelmista huolimatta saavuimme kuitenkin Sortlandiin iltapäivän viimeisinä tunteina. Päivän autossa istuttuamme päätimme kiivetä viereiselle tunturille, jossa kiersikin aika kiva polku. Norjalaiseen tapaan mäen rinteillä kilisti kellojaan myös runsaslukuinen lauma lampaita.