Puron solinaa

Huhtikuisen viikon jo lähestyessä loppuaan ehtisimme vielä tehdä yhden pienen reissun. Tällaisista lähiretkistäkin kertyy jonkun verran ajamista, mutta silti vähemmän kuin yhdestä Lapin matkasta, ja kotimajoituksen myötä kulut ovat muutenkin minimaaliset.

Tämä kohde valittiin lähes yksinomaan karttaominaisuuksiensa vuoksi: luonnonsuojelualue, jota halkoo suomaisen maaston keskellä menevä puro. Lisäksi alueen laitaan oli merkitty laavu, joten palvelutasokin vaikutti olevan kohdallaan.

Olen aiemminkin todennut, että Nurmes-Kaavi-Juuka -kolmio kätkee sisäänsä paljon hienoa. Melko harvaanasutulta alueelta löytyy lukuisia soita, puroja ja lampia; osa suojeltujakin. Retkeilyyn liittyviä rakenteitakin on siellä täällä, vaikka monet niistä ovatkin vain paikallisesti tunnettuja.

Alueella on paikoin tehty metsätöitä, mutta sittenkin aika maltillisesti, ja moneen kohtaan on jo kasvanut takaisin kaunis metsä. Tiheähkö metsäautotieverkosto helpottaa alueella liikkumista ja auttaa saavuttamaan mielenkiintoiselta vaikuttavia paikkoja.

Tällä kertaa lähestyimme kolmiota pohjoisesta, Palomäen suunnasta, Panjavaarantietä pitkin. Odotusarvo oli, että sunnuntaisena aamuna samalla suunnalla tuskin liikkuisi muita, mutta yllättäen tien varteen oli pysäköity auto. Samanlainen ruskea Passat, joka meilläkin joskus oli.

Ajaessamme auton ohi kiinnitin huomiota rekkariin, joka oli hämmentävän tutun oloinen. Kävi ilmi, että kyseessä oli juuri sama yksilö, jonka olimme itse ostaneet vuonna 2012. Auto ei ollut meillä kovin pitkään, mutta tuntui hassulta kohdata se uudestaan keskellä metsää juuri silloin, kun vähiten odotti näkevänsä ketään tai mitään.

Hiukan yllättäen Panjavaarantie oli aurattu vain Vaarajoen sillalle asti, joten jouduimme pysäköimään oman automme suunniteltua kauemmaksi. Alkuperäinen ajatus oli ajaa laavulle asti, mutta tienpohjaa oli menty moottorikelkalla, joten lumikenkäillenkin olisi kevyttä edetä. Kertaalleen tosin poikkesimme tieltä oikaistaksemme kulkuamme suon suuntaan, mutta metsässä olevat ojat johdattivat meidät pian takaisin avarammalle reitille.

Suojelualueen laitaan merkitty laavu ei ole maailman standardien mukaan arvioituna loistokas, ja taitaa toimia lähinnä metsästäjien tukikohtana. Laavulle lienee joskus paistanut aurinko, mutta sen eteen kasvanut puusto on sittemmin tehnyt paikasta hiukan varjoisan.

Suoaluekaan ei viikon aiemmista retkistämme poiketen ollut aivan avosuota, pikemminkin metsäistä, mutta hienoa silti. Metsämaasto mahdollistanee myös sen, että alueella voi liikkua jo kohta lumien sulamisen jälkeenkin.

Vaarajokeen laskeva, monta mutkaa sisältävä Vuoripuro on kaunis katsella.

Eläinten jälkiä oli paljon, mutta yhtään nisäkästä emme retken aikana kohdanneet. Runsaslukuisimpia olivat hangella möyrivät karvatoukat, joista myöhemmin kuoriutunee perhosia, ruostesiipiä kai.

Laavun hämyisyys sai meidät etsimään vaihtoehtoista taukopaikkaa auringosta. Sellainen löytyi pienen hakkuuaukean reunasta, ja hyvä paikka se olikin.

Hakkuuaukeaa tähystellessä mieleen palautui Kujanginkankaalle pari vuotta sitten tekemämme retki, jolloin myös istuskelimme aukean laidassa kevätauringosta nauttien. Tällaiset kesää edeltävät lämpimät hetket ovat oikeastaan ihan parhaita.