Hemavanista matkamme jatkui 73-tietä pitkin Troforsiin ja sieltä edelleen Mosjøeniin, johon jäimme yöksi. Reitin varrelle osui mielenkiintoisen näkönen luonnonmuodostelma, Atoklimpen, mutta koska päivä oli jo pitkällä, kävimme vain lukemassa opastaulut.
Seuraavaksi matkakohteeksi poimimme Atlantin rannikolla, Sandnessjøenissä, kohoavat seitsemän vuorta, De syv søstre (seitsemän sisarta). Vuoret ovat paikallisesti iso juttu, ja Sandnessjøenistä löytyykin monia sisarusten mukaan nimettyjä liikkeitä ja katuja.
Töppäreet ovat noin kilometrin korkuisia, ja niiden kautta kulkee reitti, joka käy jokaisella huipulla. Huipuille voi kuitenkin kiivetä erikseenkin, joten ei muuta kuin auto parkkiin ja heikoimman kimppuun. Päätimme tavoitella sisarista eteläisintä, Breidtindeniä (tai Stortinden), joka näytti ensimmäisenä luopuvan aamupäivän harmaasta hunnustaan.
Parkkipaikalta huipulle oli vain 3,5 kilometriä, mutta liki tuhat nousumetriä lisäsivät vastusta tehokkaasti. Ja vaikka reitti ei liene norjalaisella asteikolla vaikea, eteneminen oli loivempiin mäkiin tottuneelle ihan tarpeeksi hankalaa. Mitään kiipeilyvarusteita ei sentään tarvittu, mutta varovaisuutta ja huolellisuutta niidenkin edestä.
Ehkä kaksi kolmasosaa noustuamme minulle sattui pieni haaveri. En huomannut ylhäällä edessäni olevaa kallionkielekettä, ja ponnistin tietysti siihen nuppi edellä.
Päässä rusahti ikävästi, ja ajatus katosi hetkeksi. Säikähdin tilannetta sen verran, että piti ihan hetki huilata, ennen kuin uskalsin jatkaa matkaa.
Kahden ja puolen tunnin kipuamisen jälkeen saavutimme huipun, josta tietysti oli hieno näköala. Laskeutuminen oli jokseenkin yhtä työlästä kuin nouseminenkin, mutta sujui silti puoli tuntia nopeammin.
Rinteessä ei onneksi ollut juoksevia kiviä, mutta jyrkät avokallio-osuudet tuntuivat hankalilta, koska ne olivat paikoin mutaisia. Käsiä tarvittiin molempiin suuntiin mennessä sen verran, että hansikkaista oli hyötyä.
Vaikka vuorikiipeily ei lukeudu keskeisimpiin mielenkiinnon kohteisiimme, nousu Breidtindenille toi silti mukavaa vaihtelua perusretkeilyyn. Päässä oleva kuhmukin laskee aikanaan, ja kolauksen aiheuttamaa sekavuutta tuskin edes huomaavat muut kuin ventovieraat.
Tutuissa maisemissa liikutte - tai ainakin maisemissa, joiden lähettyviltä olen itsekin mennyt. Tuttuja paikannimiä kesän 1984 pyöräretkeltä, joskaan kaikkia yksityiskohtia en enää millään jaksa muistaa. Mosjøen on jäänyt mieleen paikkana, josta jatkoin matkaa Trondheimiin junalla, kun kypsyin pohjoisen jatkuviin sateisiin.
VastaaPoistaItseltäni norjalaiset pikkukaupungit menevät aina sekaisin, koska monet niistä näyttävät niin samanlaisilta. Tosin niinhän siinä käy, että kun vuonon pohjalle rakentaa, pohjakaavasta tulee helposti tietynlainen.
PoistaMosjøenin kautta tosiaan menee rautatie. Ihan tarkalleen ottaen junat jytistivät meidän majapaikkamme vierestä... ☺