Tällä kertaa halusimme hommaan vaihtelua, ja otimme matkateltaksi kahden hengen Kaitumin. Se painaa kilon enemmän kuin yleensä reppuun pakattu Nallo, mutta lisätila tekee oleskelusta miellyttävämpää, ainakin sadekelillä.
Makuupussitkin valikoituivat pikemminkin säänkestävyyden kuin painon mukaan, ja itse otin mukaan suuremman rinkankin, jotta teltta ja makari varmasti mahtuvat kyytiin. Vaimo pakkasi edelleen tavaransa 58-litraiseen Osprey Exosiin.
Lähdimme joka tapauksessa aamulla ajamaan Jällivaarasta kohti Ritsemiä. Alustava ajatus oli, että menisimme veneellä Änonjalmeen ja kiertäisimme Kutjauren ja Vaisaluoktan kautta takaisin Ritsemiin.
Suunnitelma kuitenkin sisälsi pari asiaa, jotka hiersivät mieltä. Ensinnäkin olisimme mennen tullen venekuljetukseen liittyvien aikataulujen vankeja.
Toisekseen reitti kulkisi suurelta osin Vuojatädnon rantamilla, mikä saattaisi merkitä suurta hyttyssotaa. Mielessä kummitteli edelleen toissakesäinen Kevon reissu, jossa saimme pahasti köniin.
Niinpä teimme viime hetken reittimuutoksen ja päätimmekin nousta tunturiin Vakkotavaresta. Näin emme tarvitse venekuljetusta, ja pääsemme nopeammin tunturiin, jossa hyttysiä oletettavasti on vähemmän. Tuulikin puhalsi sopivasti etelästä, Vakkotavaresta nousevaa rinnettä pitkin.
Muutoksen myötä patikoitava reitti hieman hämärtyi, mutta ainakin voisimme pystyttää teltan tunturiin ja tehdä teltalta pienempiä retkiä kevyiden kantamusten kanssa. Eräänlaista rusinat pullasta -retkeilyä, siis.
Lähdimme nousemaan Vakkotavarren tuvan vierestä lähtevää polkua. Tunturiin on yli 400 korkeusmetriä, ja kivikkoinen rinne oli paikoin jyrkkä. Matka kuitenkin eteni yllättävän joutuisasti, vaikka lonkat aluksi vähän vinkuivatkin. Mukavaa oli se, että hyttysiä ei näkynyt lainkaan.
Myös ylempänä tunturin yleisilme oli kivinen. Telttapaikka löytyi helposti, mutta harmaansävyistä telttaa voisi olla vaikea havaita kivien keskeltä.
Saatuamme leirin pystyyn lähdimme loppupäiväksi kiertelemään tunturiin. Itse käytin ensi kertaa Kajkan huppua vyölaukkuna, mikä tuntuikin aika mukavalta ratkaisulta. Eihän sinne paljoa mahdu, mutta ainakin se kulkee huomaamatta mukana.
Illalla tuuli tyyntyi ja telttapaikan luo pölähti jostain ötököitä, mutta ne olivat kesyjä.
Parhaat maisemat tarjoiltiin Akkajauren vieressä kohoavan Vákkudakvarátján huipulta. Sieltä avautui hieno näköala kohti Akkatunturia (tai Tukka-anturia, kuten vaimo asian ilmaisi). Oli myös hauskaa katsella uudesta perspektiivistä reittiä, jonka muutama vuosi sitten omalla reissullani patikoin.
Laskeuduttuamme seuraavana päivänä tunturista jäimme vielä yhdeksi yöksi Stora Sjöfallet Mountain Centeriin. Majoitus ei ollut erityisen edullinen, mutta vanhaan parakkirakennukseen kunnostetut huoneet olivat siistejä, joskin aika pelkistettyjä.
SSMC:n ravintolasali viinihyllyineen oli modernin oloinen, mutta aamiaistarjoilu oli hämmentävän suppea. Lieköhän tuo suunnattu homeopaattista ruokavaliota noudattaville?
Tarjolla ei ollut tummaa leipää tai puuroa, pekonista nyt puhumattakaan. Vehnäsämpylöitä nähtiin muutamia, mutta niistä käytiin ankaraa taistelua, ja hävinneet saivat tyytyä näkkileipään - jota sitten löytyikin ainakin neljää eri sorttia.
Yleensä tunturikohteet ovat tunnettuja runsaista aamiaispöydistään, mutta Mountain Centerin suoritus oli kerrassaan heikko. Tästä huolimatta aamupalaa piti odottaa yhdeksään asti, ja vähän kiirekin oli, koska huoneen luovutus oli jo kymmeneltä.
Olin maksanut huoneen jo varausta tehdessäni, enkä avaimia palauttaessani huomannut mainita asiasta, koska luulin respan työntekijän näkevän asian tietokoneeltaan. Vaan eipä tainnut nähdä, koska perääni vielä huhuiltiin, että onkos huonelasku hoidettu. No kyllä on, tack och hej!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti