Kuhmosta matkamme kääntyi jo väkisinkin kotia kohti. Jos rehellisiä ollaan, tässä vaiheessa lomaa alkaa mieleen helposti hiipiä museoajatuksia, vaikka emme retkillämme erityisen suuria kilometrimääriä kuljekaan.
Sopivien kulttuurikohteiden puuttuessa poimin kuitenkin kotimatkan varrelle pari luontojuttua, jotka olivat jo tovin mietityttäneet itseäni. Ensimmäinen niistä on Rautavaaran ja Nurmeksen rajamailla sijaitseva Pahavaara.
En oikeastaan tiedä, miksi Pahavaara kiinnostaa minua. Johtuuko se paikan nimestä? Pahavaaran ympäristö tosin on luonnonsuojelualuetta, joten kai siellä on jotain hyvääkin nähty olevan.
Tarkoituksemme ei nyt ollut kiivetä vaaralle, vaan lähinä kartoittaa aluetta myöhemmin tehtäviä retkiä ajatellen. Niinpä ajelimme Pahavaaran kaakkoispuolella olevan Silmävaaransuon viereen, josta lähetin Maurin tutkimaan vaaraa.
Ihan huoletta ei Pahavaaralla voi lennellä, koska muutaman kilometrin päässä on armeijan harjoitusalue (Sotinpuro), joka on ilmakuvauskieltoaluetta. Niinpä lensin ja kuvasin Pahavaaraa vain pohjoisen suuntaan, varmuuden vuoksi.
Ilmakuvista selvisi lähinnä se, että Pahavaaran ympärillä on joskus tehty metsätöitä. Vaaralla kasvavat puut vaikuttivat pidemmiltä kuin sen ympärillä olevat. Vai johtuuko tämä yksinomaan maanpinnan muodosta?
Muutamat kallioiset kohdat antavat Pahavaaralle samanlaisia piirteitä kuin mitä Tulivuorellakin on.
Kartassa näkyviä kulku-uria (metsätraktorin synnyttämiä, kai) seuraillen vaaraa voisi ehkä helposti lähestyä lännen puolelta. Tai mahdollisesti Holinrotkon suunnasta, josta näyttää tulevan jonkinlaista poluntynkääkin.
Mauri ei urista välittänyt, kun se suristen suuntasi kohti vaaroja.
Toinen mielenkiintoa herättäneistä kohteista oli Rautavaaran taajaman lounaispuolelta löytyvä Kipari. Paikka ei sinänsä ole uusi tuttavuus, mutta vaaralle on aina kivuttu itäpuolelta, Kiparintien kautta. Nyt oli tarkoitus selvittää, voisiko myös länsipuolelta, esimerkiksi Pökkelökankaan kupeesta, näppärästi jalkautua.
Auton ainakin saa kohtuullisen helposti parkkiin Nurmeslahdentien sivuun. Länsipuolelta vaaran laelle päässee itäpuolta helpommin, koska korkeusmetrejä on kiivettävänä vähemmän. Täytynee myöhemmin palata paikalle totisten nousuaikeiden kanssa.
Lentelinpä sitten Kiparillakin hetken, kun akuissa oli vielä virtaa.
Kotiin palattuamme pohdiskelin jälleen, miksi emme nykyään ehdi Pohjois-Lappiin asti, vaikka käytettävissä olisi kaksi kokonaista lomaviikkoa. Nähdäkseni syitä on ainakin kaksi:
Poikkeilemme liikaa metsiin. Jos fokus on ajamisen sijasta uusien polkujen löytämisessä, matka ei vaan etene.
Minä en enää ole kovin nopea kuljettaja. Kun ajosuorite kertyy lähinnä hidasvauhtisilla metsäautoteillä, sitä ei isoilla teillä ole ihan parhaimmillaan.
Etenkään 2-kohdalle on vaikea tehdä mitään. Kun takavuosina alla oli Audi, Lapin reissut sujuivat jouhevasti, koska taajaman ulkopuolella nopeus harvoin laski alle 140 kilometriin tunnissa.
Mutta kun nyt metsäautoteitä kynnettyään pölähtää maantielle, 80 km/h -vauhtikin tuntuu haastavalta saavuttaa, ja satasen alueella autoja menee ohi vasemmalta ja oikealta. Pitäisiköhän kaasujalkaan hankkia jotkut painot?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti