Vaahterajuuren perässä

Martinselkosen eräkeskuksessa yövyttyämme matkamme jatkui kohti Kuhmoa.  Nyt ei ollut huolta sateesta, joten ajattelimme matkan varrella koukata Malahvianvaaraan ja tutustua Myllysärkillä etenevään Vienan reittiin (jota Vuokin reitiksikin kutsutaan).  Samoilla kulmilla on liikuttu joskus aiemminkin, mutta harjuosuus lienee reitin hienoimpia pätkiä, joten täytyyhän sekin kokea.

Vienan reitin varrella ei juuri ole virallisia pysäköintipaikkoja, mutta Malahviantien kupeesta löytyy pieni sorakuoppa, johon sopii muutama auto.  Tällä kertaa siinä oli jo pari vaunua, joten päätimme itse jatkaa Syntisenkankaalle, jossa olevalle levikkeelle mahtuu myös auto tai pari. 

Tarkoituksemme oli siis kulkea harju idästä länteen ja sitten takaisin.  Karttaa tutkiessa hieman ihmetytti, miksi merkityssä reitissä oli Porrasjoen paikkeilla katkos.  Joen yli selvästi meni silta, joten oliko kyseessä vain tekninen ongelma?

Laskeuduttuamme tieltä jokiuomaan saavuimme lankkupolulle, joka näytti vievän joen toisella puolella olevalle harjulle. 

Aika pian kuitenkin selvisi, että joki tulvi pahasti.  Silta sinänsä oli kunnossa, mutta sen molemmin puolin oli vettä parikymmentä senttiä.  Vaelluskengille vähän liikaa, ja crocsit olivat autossa, kun asiaa ei tullut ajateltua.  Vaikutti siltä, että ajoittain tulviva joki selittää myös katkoksen Retkikarttaan merkityssä reitissä.

Kengät riisumalla vesieste olisi tietysti ollut ylitettävissä, mutta diabeetikko-vaimon tapauksessa avojaloin kahlaaminen on aina vähän no-no.

Koska kulkusuunnalla ei varsinaisesti ollut merkitystä, palasimme autolle ja ajoimme takaisin harjun länsipäässä olevalle sorakuopalle, jossa olikin nyt paremmin tilaa.

Lännen puolelta lähdettäessä polku nousee harjulle saman tien.  Noin neljä kilometriä pirkän harjun varrella on muutamia erikoisuuksia, kuten 1600-luvulta peräisin olevia puumerkintöjä.  Itselleni tosin jäi epäselväksi, miten merkintöjen ikä on selvitetty, mutta tuskinpa tuota on syytä epäilläkään.

Harjukin on kaunis, joskaan ei sen erikoisempi kuin muutkaan vastaavat kohoumat.  Persoonallisen piirteensä harjulle tuo sen ympäri kiertävä joki, jota kuitenkin on vaikea saada ilmakuvaan itärajan läheisyyteen liittyvien lentorajoitusten vuoksi.

Harjun itäpäässä on pieni epävirallinen nuotiopaikka, ja alempana rinteessä silta, jonka toisella puolella kävimme aiemmin kääntymässä.

Harjulla meitä elämöinnillään ilahdutti tuulihaukalta vaikuttanut lintu.  Ne ovat kai aika yleisiä, vaikka pienehköä haukkaa ei aina kokonsa puolesta erota muista tavallisista pikkulinnuista.

Malahvianvaarassa kohtasimme myös yhden punkin. Se oli kesän ensimmäinen - ja mahdollisesti ainoa - kohtaamamme yksilö. Lahjetta pitkin nousseen otuksen päivät olivat pian luetut, mutta hiukan asia silti mietitytti, kun hetken päästä etsiskelimme varvikosta sopivaa evästelypaikkaa.

Niin, näitä polkuja tallasi aikoinaan myös Elias Lönnrot omilla reissuillaan.  Kielentutkijan mielenkiinto lienee ensisijaisesti liittynyt kirjallisiin asioihin, mutta ehkä kulkeminenkin oli tärkeää myös Eliakselle.